Hän heräsi, kun säkenöivä päivä paistoi suoraan vasten hänen kasvojaan. Ja huutoon jostakin päin rannalta. Kauppaneuvoksen ääni siellä nyt kuului:
"Karkuun se pääsee!"
Ja nuoren tuomari Tommolan ääni sitten:
"Kynsilläni minä karkaan sen niskaan, eh-eh, se on riski hauki."
Mutta Bongmanin ääni manasi:
"Ongittelen, orhittelen, anna ruotaista rojua, ve'en ukko, ruohoparta!"
Ah, ihana aamu; telkkä posahteli tuolla lahden ruohistossa; ilma kultaa, ei värähdystä kuusen suipossa kärjessä.
Uimaan, pälkähti Laurin päähän. Tuokiossa hän riisuutui, tuonne Oiva Tommolan ja ukon ääntä kohti hän juoksi, aikoi yllättää heidät kuin metsän peikko ja indiaani, sillä se hän nyt oli: vapaa, metsässä, luonnon sylissä.
Hän ryntäsi alas kalliolta ja syöksyi läpi tuoreen, vihreän viidakon.
Kiljaisten ja kädet avoinna ylhäällä hän karkasi aukealle, notkeana ja
voimallisin reisin, jotka olivat kuin kreikkalaisen arkaaisen satyyrin;
Heitukka juoksi läähättäen hänen perästään.
Mutta tullessaan rantaan aukealle kuuli Lauri Falk yhtäkkiä naisten kirkaisun, hän seisoi siinä hetken ällistyneenä, harmissaan ja häpesi, pyörsi takaisin. Oli erehtynyt äänten suunnasta ja hyppinyt kalasaunan eteen, jossa naiset olivat olleet yötä.