Tommola tuli Aapeli Muttisen luo.
Hän nousi siellä ensimäisenä aamuna vuoteestaan vahvalla päätöksellä hoitaa terveyttään, — ei kuitenkaan varsin varhain, vaan kello puoli kymmenen, sillä levon täytyy olla maalla syvä, sellainen, että jalat käyvät unen pohjaan asti, oli Oiva Tommola sanonut. Se oli yksi hänen terveysohjeitaan, jollaiset hän oli pohtinut valmiiksi viime päivinä, päätettyään lähteä maalle, ohjeita, joista hän oli sulkenut pois kaikki lääkärien kalliit ja epäilyttävät vehkeet suosiakseen sitä enemmän tervettä maalaiselämää. Siinä uskoi hän nykyään pihvien ja pienten naukkujen menevän mukiinsa.
Muttinen köllötteli maalla myöskin yhtä myöhään kuin Tommola. Yhtäkkiä hän peljästyi kuullessaan viereisestä yliskamarista, johon Tommola oli sijoitettu, kovan kumahduksen. Tommola se siellä ponnahti sängystä permannolle, sellaisella voimalla, että koko huvilan välisilta huojui.
Sitten alkoi Tommola voimistella. Hän mylleröi, lukien ääneen: "Yks, kaks, yks, kaks", jalat löivät permantoon, nikamat natisivat. Sen jälkeen voimisteli hän punnuksilla, ja sitten hän huusi Muttiselle seinän läpi:
"Joko sinä olet mylleröinyt, Aapelus? Minä olen. Kuulepas, Aapelus, sinun täytyy ruveta mylleröimään, muuten et sinä saa pois ishiastasi. joka aamu, lyhyen ajan, mutta rajusti. Mutta nyt tule, minä menen uimaan."
Oiva Tommola ryntää alas ullakolta niin että luukut ja ovet paukkuvat. Hän törmää alasti kuistille ja nauraa tyytyväisenä Muttisen vuokraajan eukolle, joka katselee häneen ällistellen aidan takaa. Tervettä ja reipasta maalaiselämää hän tahtoo. Sitten juoksee hän pihalta rinnettä alas lahdelle. Hän hyppää heti järveen uimapaikalta, jonka hän on edellisenä iltana valinnut. Porskis! panee vesi, ruiskahtaa korkealle ilmaan. Tommola pärskyttää vettä; pian istuu hän keskeltä lahtea näkyvällä kivellä. Siinä hän alkaa sitten laulaa jotakin reilua ja maalaista, sellaista rekirivoa, sillä terve täytyy ihmisen olla, täällä maalla, ajattelee hän. Niin laulaa hän hetken kovaäänisesti, kimeällä ja vähän väärällä nuotilla.
Sitten juoksee hän takaisin ylös rannalta, loppuosan mäkeä jalkojaan tömistäen. Hän tulee portaille, siihen sattuu juuri Aapelin emännöitsijäkin. "No nyt kahvia, onko se valmis?" huudahtaa Tommola. Muttinen rypistelee otsaansa ja suutansa, sillä kun aurinko paistaa portaille, niin kellahtaa Tommola kahvia odottaessaan siihen vatsalleen piehtaroimaan alastomana kuin nyljetty. Tommola loikoo hetken seljällään, toisen vatsallaan. Välistä hän nousee istumaan, ja katselee itseään, rintapieltään ja reisiään.
Ja siinä hän ajattelee niitä nuoria venakoita, eh-eh.
Muttinenkin on asettunut kuistille. Hän lueksii jotakin kirjaa, niin vakavasti, että Tommolaa alkaa harmittaa. Varmaan jotakin filosofeeraamista, tai koreaa romaania. Ensin Muttista ärsyttääkseen ja sitten omastakin innostuksesta alkaa Tommola pian puhua noista venakoista, nuorista ja mukavista, jotka häneltä jäivät kaupunkiin.
"Ovatkohan venakot paremmat kuin ruotsalaiset, sveesittäret?" sanoo Tommola. "Ja minkähänlaisia kiinattaret ovat, pehmeät ja pienijalkaiset? Entä neekeritytöt? Eh-eh, on minulla voimaa! Katsopas näitä lihaksia! Mustat neekeritytöt, ainoastaan vähäisen punaista, eh-eh. Oletkos nähnyt tällaista miestä, Aapelus, tällaisia reisiä? Taitaa olla turha se juttu taudista… ja sydänvian ainakin tämä parantaa, tämä maalaiselämä. Se antaa nälkää. Eiköhän se kahvi nyt ole valmis?"