"Mitä, eikö veljellä vielä olekaan vedenkeittopuita? Hm, kirjaa aina tutkit! Minä annan luikuria — romaaneille … näin kesällä. Tärkeintä on ihmiselle, että hän on terve. Ja siksi ei pidä rasittaa itseään, vaan sen sijaan urheilla. Urheilla … terve mies. Oh, onpa täällä metsässä risuja. Puhdistettava olisi … lähtisi enemmän rahaa myödessä … olisi kuin paratiisi… Ja kymmenen Eevaa täällä pitäisi juosta, alasti, eh-eh, jos tämä olisi minun. Minkälaistahan ne neekeritytöt … tai jaavattaret…"
Kun he ovat paahdelleet roviossa tervaansa ja huuhdelleet sen pois kuumalla vedellä, heittäytyvät he jälleen hiekkaan, auringonkylpyyn. Hetken makaavat he siinä hiljaa. Aurinko säteilee kasvoille, sen kuumat lämpöaallot lainehtivat pitkin ruumista, jäsenestä jäseneen. Tyynellä ulapalla kulkee ohitse tervahöyryjä, kumisevassa tahdissa jyskyttäen. Pienet, kristallina kuultavat aallot vierivät rantahiekkaan, ohuena, leikkivänä rivinä. Ja sitten, kun laivat ovat kulkeneet ohitse, tulevat varsinaiset mahtavat mainingit, korkeampina vyöryen, hyrskyten. Ne pauhaavat hetken, asettuvat jälleen, vaimenevat lempeäksi kuiskaukseksi.
Kaikki on hiljaista; muutamat hienot hattarat väikkyvät auringon sivuitse. Veden heiastus värisee rantamäntyjen latvoissa: näyttää kuin havut sauhuaisivat. Kaikki on pelkkää valoa ja lämpöä.
Tällainen tekee Tommolan rauhattomaksi, tämä kauneus, ikäänkuin kaiken olemattomuus. Johtuvat mieleen afääritkin, joiden hän toivoisi olevan vieläkin parempia kuin ne todellisuudessa ovat. Ja hän on päättänyt olla ajattelematta mitään, levätä täällä maalla, hoitaa terveyttään. Myöskin ne nuoret venakot tulevat jälleen niin elävästi silmien eteen… Ja villit jaavattaret, jopa mustalaislikat … täällä, miettiessä maaelämään sulkeutumista…
Siksi alkaa Tommola pian puhella Muttiselle noista naisista, venakoista, ja kiinattarista ja mustalaistytöistä. Ja minkälaisiahan kääpiökansain tytöt olisivat? Olisiko niillä… Sekä afääreistä: hän haluaisi nykyään leikkauttaa jollakin taiteilijalla — sellaisia halvan työn tarvitsijoitahan on paljon — kuvakirjan korkkimattoon. Hän painattaisi kirjan sellaisilla laatoilla, parilla värillä. Ja Muttinenhan möisi sitten sitä kirjaa kaupassaan. "Se olisi kekseliäs afääri, eikö niin, eh-eh?"
Muttinen kuuntelee hetken, väsyy, köllöttelee vaiti. Tulee hiljaisuus. Se vaivaa yhä Tommolaa. Hän vääntelehtii kupeelta kupeelle hiekassa. Ja sitten hän huudahtaa:
"Ei, uidakin täytyy, urheilla; terveys ennen kaikkea…"
Hän juoksee kallionkärjelle, pousahtaa järveen, näyttää seljällään, kuinka yksimastoinen purjehtii, tai kuinka moottorin perä purskuttaa, ja huutaa:
"Tule tänne ploiskimaan, Aapeli. Heh, ne lääkäritkö? Voihan se kyllä … se sinun ishiaksesi. Mutta kuulehan, jos me nyt todellakin koeteltaisiin tuota korpinrasvaa, voideltaisiin sillä koipesi? Arentaattorisi muijalla sitä on. Mutta tässä näet miehen! Meidän täytyy koettaa parantaa itseämme. Minä tulen täältä ylös, painiskellaanpas! Yksi täys-nelson… Tai juostaanpas kilpaa. Minä olen tällä kertaa starter. No, lähdetkö? Ei, mutta tuollahan tulee jo kahvia…" Lyygia ilmestyykin rannalle lehtopolulta kantaen kahvivehkeitä. Tommolaa harmittaa ja kiihoittaa nähdä naisväkeä, täällä… Tulevat mieleen ne nuoret venakot kaupungissa … ja mustalaistytöt…
Siksi vetää hän sekä kiukusta että omituisesta ilosta jälleen rekilaulun, kovalla ja väärällä äänellä… Sitten juovat he kahvia, kolmisin, ja siinä Tommola aprikoitsee neekerien tyttäristä, sekä innostuu jälleen laskemaan, mitä hän voittaisi sillä kuvakirjalla. Mutta nytpä häntä alkaakin jo vähitellen raukaista, se tervaaminen ja uiminen, ja varsinkin auringonkylpy. Siksi hän sanoo: