Hän on syntynyt Säämingin pitäjässä, Haukiniemen kylässä. Siellä on korkea harju, näköalat yli Saimaan selkien, Haukiveden melkoisen ulapan. Ja erikoisesti hän onkin mieltynyt sellaiseen maisemaan, jonka siellä kohtaa: maantie kulkeva läpi kylän, jättäen molemmille puolilleen sen 10-15 taloa, halki sen pienten, kivisten viljapeltojen; matalain, harmaiden talojen päädyt pilkistelevät heinäkuussa lainehtivan rukiin takaa; toisella puolen järvi, toisella valtavia metsiä — sellaisen maiseman synnyinseudustaan hän esittää esimerkiksi "Mataleenassa".
Koulunkäyntinsä hän alotti Savonlinnassa. Sieltä hän siirtyi Kuopion suomalaiseen yhteiskouluun, jossa kävi viidennen luokan. Tätä siirtymistä Lehtonen pitää hyvin merkittävänä tapauksena kehitykseensä nähden. Savonlinnan lyseota hän muistelee tyypillisenä, enemmänkin kuin tyypillisenä maaloukon kouluna, jossa opetustapa oli päähänpänttäävä, liiaksi lukemiseen pakottava. Mutta Kuopion yhteiskoulussa hän ilokseen tapasi toisenlaisen opinahjon: opetustapa oli havainnollisempaa ja ennen kaikkea opettajien ja oppilaiden välit toverilliset.
Vain yhden vuoden Joel Lehtonen, kuten sanottu, kävi Kuopiossa koulua. Sitten tuli taas muutto, tällä kertaa Helsinkiin, jonka suomalaisessa realilyseossa hän kävi kolme ylintä luokkaa, tullen ylioppilaaksi keväällä 1901.
Siirtyminen näin koulusta toiseen, paikkakunnalta toiselle, johtui siitä, että Joel Lehtosen kasvatusäiti, papin leski Augusta Cecilia Wallenius, jolla oli ollut Säämingissä maatila, möi sen ja aikoi ensin asettua Kuopioon, mutta muuttikin sitten lopullisesti Helsinkiin, missä eli kuolemaansa saakka, v:een 1908. Tuleva kirjailija asui hänen luonaan koko kouluaikansa.
Joel Lehtonen puhuu aina mitä suurimmalla kiitollisuudella ja kunnioituksella rakkaasta kasvatusäidistään, jolle hän Rakkaissa muistoissaan on omistanut kauniit muistorivit. Oli epäilemättä erittäin suuri onni, että hän joutui hellän ja ymmärtäväisen, sivistyneen naisen hoiviin, joka älysi, miten sellaista temperamenttia on ohjattava, jollainen nuorella kirjailijan-alulla oli. Jo lyseon yläluokilla Joel Lehtosta lähestyi hänen "myrsky- ja kiihkokautensa". Hän eli silloin erillään tovereistaan, — hänen luonteensa vaati sitä, — käveli enimmäkseen yksinään Sörnääsin perukoilla saakka, mietiskeli maailmanmenoa ja tahtoi elämään kuusi-, seitsenvuotisen "lukuhorroksen" jälkeen. Kotona hän kuului jurrottaneen puhumattomana, eikä lukeminenkaan miellyttänyt. Kasvatusäiti ymmärsi senkin, hänen psykolooginen vaistonsa oli tarkka. Hurskaan ja hienon, herkän naisen varma, lempeä luottamus epäilemättä oli omansa herättämään nuoressa mielessä halua olla tuon luottamuksen arvoinen ja terästi siten hänen mieltänsä ja luonnettansa.
Mutta milloin sitten Joel Lehtosen kirjalliset taipumukset alkoivat ilmetä?
Toverikunnan lehdet ovat ne "julkaisut", joissa koulupoika tavallisesti ensin koettelee "kirjailijakykyänsä". Kuopiossa hän ei kuulu, mikäli olen saanut häneltä tiedustaneeksi, kirjoittaneen vielä mitään omintakeista. Yksinpä ainekirjoituskin, joka Savonlinnassa oli luistanut hyvin, oli Kuopiossa työlästä eikä ottanut onnistuakseen: Kuopio oli välikausi, väsymyskausi, jonkinlainen murroskausi. Helsingissä hän alkoi jo onnistua vapaa-aineissakin, vieläpä niissä parhaiten, Kirjoittipa hän tällöin muistelma-novellinkin, josta hän arvelee, että se vielä nytkin saattaisi tiputtaa vettä varsinkin naisten silmistä.
Ne kirjailijat, joita hän tähän aikaan luki — vaikka hän ei silloin paljon enää lukenut kaunokirjallisuutta, vaan kaipasi omaa elämäänsä — olivat Tegnér, Runeberg ja jotkut muut samanhenkiset runoniekat. Heitä hän ei voinut sulattaa. Runebergistä häntä miellyttivät vain "Hirvenhiihtäjät", Tegnéristä ei mikään. Saatuaan toverikunnalta Schillerin teokset palkinnoksi joistakin kirjoituksistaan hän pian rupesi suorastaan inhoamaan tätä suurta "nuorten runoilijaa", hänen paatostaan ja "kamarityötään".
Paljon voimakkaammat vaikutelmat hän oli saanut teoksista, jotka lapsuuden aikana olivat joutuneet hänen luettaviksensa.
Pikku poikana oli hän kaivanut ullakolta käsiinsä kansansatuja, joita hän siellä hämärässä ahkerasti ja innostuneena tutki. Niissä oli pelottavan tehoavia pirun-kuvia: alastomia, siivet kuin piikkiset ahvenen-evät. Ja kielenkäyttö voimakasta, yksinkertaista, melkein töykeätä, mutta sitä rehellisempää ja sitä enemmän nuoren lukijan mieltä lumoavaa. Se tehosi melkein yhtä voimakkaasti kuin Vanha Testamentti, josta Joel Lehtonen jo silloin piti — ja josta hän yhä vieläkin pitää sen voimallisen sana-asun takia.