Mainittakoon, muuten, tässä, että Joel Lehtosen äiti on, kuten alussa olevasta runosäkeistöstäkin näkyy, ahkera raamatuntukija, on merkinnyt raamattuunsa erikoisia lehtiä ja kohtia, joissa on väkeviä metaforeja. Ihastus voimakkaisiin kuviin ja vertauksiin näyttää siis olevan suoranaista äidin perintöä.
Silloin ei Joel Lehtonen kuitenkaan ollut nimenomaan "ihastunut" noihin mahtaviin kuviin, vaikka ne tehosivat mieleen: enimmin ihastuttivat häntä lapsena jotkut Homeroksen vilahdukset, joita hän näki… Gruben historiassa. Varsinkin, jos niihin oli pistetty jokunen runosäe, vaikkapa kömpelössäkin suomenkielisessä asussa. Homeroksen yksinkertaisuus, selvyys, havainnolliset kuvat ja suuri jumalainen maailmanriemu oli jo lapsena Joel Lehtosen mielelle ilon ja virkistyksen lähteenä.
Lyseon yläluokilla ollessaan oli Lehtosenkin runoilijana sama kuin monen muun nuorukaisen: Heinrich Heine. Hänen henkeensä hän sepitti suuren määrän sonetteja, jopa tertsiinejä. Ne hän kuitenkin pian kaikki hävitti, ne eivät olleet hänelle muuta kuin muotoharjoittelua niitä vapaampia runomittoja varten, joilla hän sitten on parhaita näkemyksiään joskus tulkinnut. Heinen ohella rohkaisivat häntä tällaisten vapaampien muotojen tavoitteluun Strindberg ja vanha kreikkalainen runous, joihin hän tutustui ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan.
Ensimmäiset ylioppilasvuodet!
Kymmenkunta vuotta ensin toimia siellä täällä, siirtymistä paikasta toiseen. Luonto veti enimmin kirjalliseen työhön, ja sanomalehtimiehenä Joel Lehtonen enimmäkseen toimikin, monessa paikassa: Mikkelissä, Porvoossa, Hämeenlinnassa, Lahdessa. Sitä ennen jo kotiopettajana, maanmittausoppilaana, vieläpä maanviljelysoppilaanakin. Oma varsinainen ura ei ollut vielä viitoittunut. Hän etsi yhä, pyrki sisäiseen selvyyteen. Mielentilakin milloin riehakkaan iloinen, milloin synkkä, musta. Ihmisiä hän aina tahtoi tavata, sellaisia, joita hänen mielestään saattoi "oikeiksi" ihmisiksi sanoa. Ja niitä olivat ne, jotka eivät olleet virkoihinsa ja kaavoihinsa kangistuneita, vaan joilla oli historiaa: hiukan rappiolla olevia lukumiehiä, tai yksinkertaista kansaa, tai pikku porvareita, — kaikki nämä olivat hänen silmissään jo tavallista virkaihmistä rikkaampia.
Mitään erityistä kirjallista tuotetta ei tästä elämän tarkkailusta, tästä "kokoilusta", havaintojen ja elämysten hankkimisesta kuitenkaan ollut moniin vuosiin tuloksena. Jokunen lemmenlaulu kyllä syntyi — niitä on eräitä runokokoelmassa Nuoruus —, ja myöskin jokunen kapakkakuvaus-proosa. "Mikkelin Sanomissa" hän kerran sellaisen julkaisikin. Nimeltään se on Viheriä helvetti, ja varmaankin hyvin tyypillinen kirjailijan sille kehityskaudelle. Tässä kertomuksessa, jota sittemmin ei ole muualla julkaistu, on jo Joel Lehtosen oman proosan rytmiä, ja siinä on jo omin silmin nähtyjä vertauskuvia.
Näistä pikku tuotteista alettiin vainuta hänessä kirjailijaa; pyydettiin häneltä runoja juhliin, ja joskus hän innostui kirjoittamaankin "sopivia" säkeistöjä — mutta poltti ne sitten heti. Ei, se ei käynyt, ei ollut sopusoinnussa hänen kirjailijaluonteensa kanssa. Sellaisissa teelmissähän oli seurattava, jonkun verran ainakin, yleisön makua, oli sen mukaan esitettävä "aatteita", ja niitä Joel Lehtonen piti kirjallisuuden lyhytikäisimpänä tavarana. Ja oli myöskin käytettävä pateettisia, lausuttavia muotoja. Mutta niitähän hän ei ollut rakastanut enää poikas-unesta herättyään! Tämän ajan tuotteista — ajan, jolloin ei syntynyt mitään laajempaa, kokonaista — löytää etsijä m.m. "Hämettäressä" merkillisen katkelmasarjan Mielipuoli, joka näyttää olevan tuskallista omien ajatusten etsimistä.
Nuo omat ajatukset saivat sitten varsinaisen ja siihen saakka parhaan tulkintansa Paholaisen viulussa, joka on Joel Lehtosen ensimmäinen teos ja ilmestyi v. 1904, Hiukan sitä aikaisemmin pääsi jo julkisuuteen runomittainen syysyön tarina Perm, joka kuitenkin on synnyltään myöhäisempi kuin romaani Paholaisen viulu. Näillä teoksilla Joel Lehtonen — kuten on sanottu — rupesi runoille rajuna uusromantikkona, oikeana myllertävän 'myrskyn ja kiihkon' edustajanaa.
Paholaisen viulu on romanttisen Uorolan hovin ja viuluniekan, oikeastaan kahdenkin, tarina, jossa ajatukset ja kuvat seuraavat kuohuvana ryöppynä toisiaan, esitettyinä voimakkaalla, omituisella, hiukan katkonaisella, hypähtelevällä tyylillä, missä jo kuitenkin pistää esiin se tyylitaituri, joka kirjailijasta sittemmin on kehittynyt. Arvostelu väitti teoksen ilmestyessä, että Nietzsche oli siihen ajatuksellisesti hyvinkin paljon vaikuttanut. Ehkä niin on. Kuitenkaan ei Lehtonen, muistaakseni, tämän arvostelun tullessa julkisuuteen myöntänyt Paholaisen viulua kirjoittaessaan vielä tunteneensa Nietzschestä muuta kuin jonkun sanomalehdissä olleen tai jonkun henkilön suusta kuullun lauseen. Kirjan ajatukset ovatkin epäilemättä — sanokaamme — melkoisen omia, ehdottomasti omempia kuin muoto, jossa huomaa selvää vaikutusta Selma Lagerlöfistä. Omaa muotokieltään tekijä ei silloin vielä ollut löytänyt, — sen hän on saavuttanut varsinaisesti vasta suuressa Putkinotko-romaanissaan ja ehkä sitä ennen jo joissakin pikku kuvauksissa.
Paholaisen viulun ajatuksellisena tarkoituksena voinemme katsoa olevan: antaa lukijoille persoonallista voimaa hänen taisteluissaan, saada hänet iloitsemaan elämästä ja kärsimään tuskat tietäen, ettei toinen voi lopultakaan, kovimman tullen, auttaa. Sama ajatus esiintyy Permissä, mutta supistuneempana, tiivistetympänä. Kirjan runoasu sitäpaitsi on oivallinen kuva niistä "vapauspyrkimyksistä", joita kirjailija muotoon nähden harrasti; se on jo "oikeata Lehtosta" alusta loppuun. Siitä on sanottu, Joel Lehtosen käyttämästä runoasusta ylimalkaan, että se verhoaa kuin repaleet prinsessaa hänen voimakkaita näkemyksiään, kauniita kuviaan, runollisia ajatuksiaan. Sitä on saatettu pitää hutiloituna ja huolimattomana, mutta se onkin sisäisen vaatimuksen ja harkitsevan työn tulos, — eikä sitä vastaan sellaisena kuin se esiintyy esim. kokoelmassa Puolikuun alla voine ankarimmallakaan "muodonpalvelijalla" olla paljon muistutettavaa. Mutta tottahan on, että mainitun kokoelman kypsyyteen onkin tarvittu vuosien uurastus.