Joel Lehtosen ensimmäisen tuotantokauden hedelmiä, Paholaisen viulun ja Permin ryhmään kuuluvia, ovat hänen kaksi seuraavaa teostansa: Villi ja Mataleena. Ne ovat varsin tyypillisiä kirjailijan — sanoisimmeko — kiihkoisimmalle ajalle. Villi on, kuten kirjailija itse on kertonut, "kahden viikon työ", — "semmoistakin hätiköimistä saattaa nuorena huimapäänä sattua!" — mutta sellaisekseen se on varsin kunnioitettava saavutus. Nuorin intomielin siinä käydään sotaa ennakkoluuloja vastaan. Ja Mataleena on metsäläispersoonallisuuden riemua, hullun-hurjaa. Se on suorasanainen runoelma, väkevä sanoiltaan ja näkemyksiltään.

Molemmat viimemainitut teokset ilmestyivät v. 1905. Kirjailija oli tullut tunnetuksi, hänestä väiteltiin, ja mielenkiinnoin odotettiin hänen uusia teoksiansa.

Mutta niitä saatiin kauan odottaa. Vasta kuusi vuotta myöhemmin, v. 1911, ilmestyivät hänen seuraavat tuotteensa; matkakuvauskokoelma Myrtti ja alppiruusu sekä runokokoelmat Nuoruus ja Rakkaita muistoja, viimemainittu sisältäen neljä kuvausta, joista ensimmäinen, kirjalle nimen antanut, on hauskoin värein maalattu taulu kirjailijan muistoista hänen lapsuuskaupungistaan ja sen ympäristöstä.

* * * * *

Pitkän vaitiolonsa aikana Joel Lehtonen oli ollut ulkomaanmatkalla — niitä hän sittemmin on tehnyt useita! — oli nähnyt "Juutin, Saalen, Provencet, kulta-templit Morrealen". Kokemukset olivat lisääntyneet, silmä nähnyt uutta, mieli ottanut vastaan uusia vaikutuksia.

Niitä oli tuonut jälleen myöskin kirjallisuuden viljeleminen. Aleksis Kivi oli yhä enemmän selvinnyt hänelle suureksi esikuvaksi, ja ulkomaalaisista kirjailijoista olivat voimakkaasti vaikuttaneet häneen esiin. Cervantes ja Boccaccio; viimemainitun Decameronea hän suomensikin valikoiman. Boccaccion roomalainen, rauhallinen, yksinkertainen tyyli, hänen majesteettinen puhtautensa "vaarallisistakin" asioista puheen ollen, hänen elämäniloinen, hetkelliset aatteet unohtava renessanssihenkensä — kaikki tuo tuntui kirjailijasta sellaiselta, mitä lähenemään oli omia teitä kulkien yritettävä päästä, sillä omaan ja omintakeiseen päätyminen on Joel Lehtosella, kuten sanottu, aina ollut määränä.

Ja aivanpa ihmeteltävässä määrin hänen proosatyylinsä onkin esikoisteoksiin verraten tasoittunut, silti kuitenkaan menettämättä mitään voimastaan ja värikkyydestään; tekisipä päinvastoin mieli sanoa, että se hillitympänä on tullut entistään vaikuttavammaksi. Samalla ei kuitenkaan voi olla panematta merkille, että Myrtti ja alppiruusu, verrattuna sekä aikaisempaan että myöhempään tuotantoon, tuntuu — uskaltaisimmeko sanoa — hieman väsyneeltä, tai: pieneltä väsyneen levähdykseltä. Teoksen perus-ajatuksena näyttää, muuten, olevan tunnustus, ensimmäinen tekijältään, ettei persoonaan, yksilölliseen persoonallisuuteen, kuulu painiskelu maailmaakaan vastaan: ihminen voi olla rauhassa omineen, vaikka ympäristö onkin erilaista, toisenhenkistä kuin hän itse.

Ja tämän huomion merkeissä alkaakin taas uusi kausi kirjailijan kehityksessä, hänen — niin sanoaksemme — objektiivinen kautensa. Siilien kuuluu jo edellä mainittu Rakkaita muistoja, joka onkin syntymäaikaansa nähden paljon myöhäisempi kuin Myrtti ja alppiruusu, siihen myöskin Nuoruus, vaikka julkaisemisvuosi sattuu molemmilla olemaan sama kuin Myrtillä ja alppiruusulla Ja siihen kuuluviksi on luettava kaikki hänen sen jälkeiset teoksensa, joita ovat runokokoelmat Markkinoilta (Rakkaiden muistojen sarjaa), Munkkikammio ja Puolikuun alla, kertomuskokoelmat Punainen mylly ja Kuolleet omenapuut sekä laajat romaanit Kerran kesällä ja Putkinotko (ensin ilmestynyt kahtena osana, Putkinotkon metsäläiset ja Putkinotkon herrastelijat) Hän on voittanut ahdistavan ja ahtaan ympäristönsä, sulkeutunut — anteeksi vertaus! — kilpikonnan lailla omaan kuoreensa, jonka alta katselee vastakkaisia mielteitä ja ajatuksia täydessä turvassa, tyytyen vain toteamaan olevan ja tapahtuvan. Hän laulaa lapsuutensa ja nuoruutensa moninaisia muistoja ja havaintoja, esittää ulkomaamatkan synnyttämiä kuvia ja herättämiä mietteitä tai kuvailee savolaisen kotiseutunsa kansanelämää. Hän ei karta jyrkintäkään realismia, ja hän on saavuttanut todella boccacciolaisen puhtauden esittäessään "vaarallisiakin" asioita, — joten ne hänen esittäminään eivät olekaan enää "vaarallisia", vaan puhdasta luonnollisen elämän kuvailua. Jos hän onkin joskus naturalistisen kova paljastamaan juuri moraalittomuutta ja epämoraalia, niin voi nähdä sen johtuvan siitä, että hän isoo ja janoo moraalia.

Saattaa olla miltei varma siitä, ettei Joel Lehtosen kaltaisen etsijän kirjallinen työ — jos hän, kuten toivomme, saa elää ja olla terveenä — pääty nykyiseen objektiivisuuskauteen. Hänen viime teoksissaan tuntuu kenties jo hiukan tuulahdusta uudesta ajasta. Kaikkinainen ennustelu tulevaisuuteen nähden on kuitenkin vaarallista, — hyvin usein joutuu vääräksi profeetaksi, — mutta sen ainakin voi sanoa, että Joel Lehtonen on mennyt yhäti eteenpäin, saavuttanut yhä suurempia tuloksia, ja että hän, jos ikä ja ruumiilliset voimat sallivat, on pääsevä yhä huomattavampiin taiteellisiin saavutuksiin, kirjallisuudellemme kunniaksi. —

* * * * *