Puhalla pohjatuuli, lennä luoteinen! Kirkkaan talviaamun aurinko nousee.
Yli kimeltävän maan lennä korkealla pohjatuuli sinisissä ilmoissa, älä alas vaivu sinne, missä salot silmänräpäyksessä saavat tulipunaiset vaippansa, kun aamuisen auringon ensi säteet kimeltävät kaukaa lumisten metsävaarain harjanteilta.
Talven riemuhetki on, kun aurinko nousee. Helmiä tuhlaa talvi, hopeaneuloja, purppuraisia ruhtinaskaapuja hän tuhlaa. Katso jättiläiskoivua tuossa: kuurasta viluisen valkeana se talvikuninkaan henkivartija seisoo, otsa sinisen taivaan siinnossa, kiireestä kantaan kuuraa kimeltää. Kiireestä kantaan laskeu kuurainen, purppurainen vaippa, kun aamuaurinko nousee. Otsalla säihkyy suuri tähti, rinnoilla kiertävät kuin raskaat, kultaiset käädyt kiteistä, joista yksi verenpunaisena leimuaa, toinen kellervänä, kolmas vihervänä, kymmenet sinisinä säihkyvät. Tuhannet säteilevät korut koivu-urhon ryntäillä liikahtelevat.
Mutta jättiläissuurena, sinisenä valuu koivun varjo heleille hangille, kun auringon valo verkkaan, kylmästi kirkastuu.
Etäisen vaaran rinteet huikaisevina hohtavat, jokainen kuusi on valkea, kuusten parroissa helmet kiiluvat, runkoja peittää kiiluva jää, ei ainoista tummaa paikkaa koko vaaran louhisella rinteellä, kaikki valaisee, säihkyy. Vaaran harjanteella outoina yli muiden puiden seisoo kolme neljä jättiläiskuusta. Yksi niistä heloittaa kummallisen valkeana kuin päätään kuroitteleva, kuunteleva metsän haltija, jättiläiskokoinen puiden ylitietäjä. Hievahtamatta, outona se kaulaansa kuroittaa kuin valkea jättiläiskäärme, ei jäsentäkään hievauta, kuuntelee, mitä kuuntelee: koirain haukkujako kaukaa kylistä metsäin takaa tai pohjoisen riemukasta soittoa ylhäältä, ylhäältä sinisistä ilmoista päänsä päältä, pohjoisen, joka niin korkealla kulkee, ettei sen siipi metsän kuuraisiin kouruihin höyhenkeveästikään koske.
Toinen jättiläiskuusista loistaa vaalean punertavana, kolmannella on ihmeellinen vaalean vehervä loiste, neljännen kuurakiteet sinisinä kiiluvat.
Niin jakaa purppuraa ja timantteja talvi, kun sen valta on korkeimmillaan ja se pitää voittojensa riemujuhlaa.
* * * * *
Vaan talvipäivä on lyhyt. Pian sammuu auringon hellä loiste ketojen hangilta, kunnaiden varjot hiipivät raukeina yli alanteiden, syttyvät kultaiset tähdet ja nouse kirkas kuu.
Ihmeellinen on suuri koivikko kuutamossa valtatien varrella aukean kedon laidassa, kun kaikki on hiljaista ja kuu loistaa. Outoa, hämärää utua nousee kaukaa metsäin reunasta, hopeista utua, ilman rannat peittyvät kuin kummalliseen sauhuun. Äänettömästi se sauhu liikkuu kohti koivikkoa, hienon hienona hämähäkin seittinä kietoutuu jokaiseen kuuraiseen oksaan. Udun hämärässä koivikko seisoo, jokainen ritva on täynnä tuhansia jäisiä lehtiä. Jos hiemankin liikahdat, niin leimahtaen puhkee jäälehtien sekaan kiiltävän kiteen suuri, säteitä välähyttävä tähtikukka. Jos hiljaa kuljet koivikon varjossa maantiellä, minkä jalasjäljet kuutamossa välkkyvät kuin hopealla silattuina, niin koko kuurainen koivikko välkehtii, syttyy, sammuu tähtiä, kuuraisten, raskaiden ritvainsa hopeisia kukkia. Ja aukean kedon hangella, siellä puhkee tähtiä, kämmenen suuruisia, hopealle välähtäviä, syttyviä, sammuvia, niinkuin kuutamoinen hanki tähtitaivaan kaikki kiiluvaiset kuvastaisi.