Äänetön on ilta, valkeina kaartavat kuutamoiset vaarat aukean kedon alannetta.
* * * * *
Koivikon varjosta, alanteen laidasta kuultaa himmeä tuli töllin akkunasta. Kas niin, mitä ihmeitä talvi on matalalle töllille tehnyt. Sen seinää vasten on se korkean hankensa latonut, sen räystäisiin on se päivällä valanut raskaat, kiiluvat jääpiikit. Nyt kuutamossa on hanki seinää vasten kuin tiheän tiheä villiviinipensaikko: näet suurten lehtien valkeina välähtelevän, näet köynnöksien kapuavan ylös ja lonkeroillaan tarttuvan räystäissä tököttäväin jääpiikkien kärkiin, näet rypäleiden riippuvan lehtien väliin, rypäleiden, joiden pinnat kiiluvat sirotettuina täyteen viluisia kiteitä.
Mutta töllistä kuulet rukin hyrinän ja veistokirveen kolkkeen; siellä lieden rouhuavassa valossa ja tervaspuiden kitkerälle tuoksahtavassa lämmössä äiti kehrää villoja langaksi, isä veistelee reenjalasta. Ukkovaari laihana, ryppyisenä ja pää vapisten istuu puujalat vierellään sängyn laidalla, hiljaa posliinikoppaista piippuaan imeksii, raukeat silmät oudosti permantopalkkeihin tuijottelevat, liekkien kalpeaa otsaa valaistessa lekkuvin loimuin. Mutta poikaset paitasillaan ovat nousseet polvilleen akkunapenkille, painavat neniänsä viluiseen akkunaruutuun, hengittäen ja sormillaan hieroen avaavat jäähän pyöreitä aukkoja, joista miettien katselevat ulkoiseen kuutamoon, missä koivikko hopeisena kimeltelee.
— Riikinkukkoja istuu koivikossa, siksi se on niin valkea! sanoo toinen pojista.
— Mutta kas, tuolla pellolla kulkee varjo. Nyt se lentää tien yli, nyt se menee jo perunakuopan ylitse, nyt kuu taas kirkkaana paistaa. Äiti, mitenkä se oli… kuolleet ajaa keveästi…
Äidin rukki hyrrää ja pata liedessä porisee.
— Äiti, mitenkäs se olikaan! sanoo toinen pojista, menee äidin luo rukin ääreen kyselemään. Mitenkäs olikaan, kun metsä on niin valkea, niin riikinkukkoja istuu joka oksalla?…
Äiti seisauttaa rukkinsa, ojennaiksen, väsyneesti huoahtaa.
— Ohhoh… Mitenkäkö oli? Eihän siinä mitä sen enempää ollut. Kun tulee talvi, niin jostain kaukaa, kaukaa tulee metsiin outoja lintuja, ihan kuin lumivalkeita. Niitä tulee ihmisten huomaamatta satoja, tuhansia ja ihmisten huomaamatta ne istuvat koivujen oksille vieriviereen, vain purstot riippuvat alas tuuheina kuin riippuvat koivunlehvät ikään. Vilu on. Sentähden ne hievahtamatta istuvat, vierivieressä, toistensa kupuja lämmittävät, päät siipien alla. Vain valkeat purstot oksilta alas riippuvat. Ne ovat paratiisilintuja, valkeita paratiisilintuja, riikinkukkoja, joiden purstot kuutamoyönä kiiluvat täynnä tähtiä kuin taivas talvella kiiluu ikään. Siellähän niitä koivikossa oksat täynnä istuu tuhansia ja tuhansia … hievahtamatta valkeita lintuja…