— Mutta mistä ne varjot pellolle?
— Hattarathan ne vain kuun editse kulkevat. Ylhäällä taivaissa tuullee…
Äiti on tullut akkunan ääreen, katselee ulos, hyräillä alkaa:
— Kuu paistaa heleästi, kuollut ajaa keveästi… Etkös, lapseni, pelkää?
Isän kirves kolkkaa, pata porisee, ukki hievahtamatta istua nököttää.
— Etkös lapseni pelkää…
— Närekö tämä on tässä akkunassa? kysyy poikanen osoitellen jääkuvioita.
— Näre taitaa olla … oikea oravikuusi… Tuossa on kuivettunut kuusi kaatunut rytöön toisia vastaan…
— Ja tässä lampi… Metsähän tähän on akkunaan kuvattu, ja tuosta metsän takaa pilkottaa kuin kirkon torni … ja tuossa on kuin ristejä, pieniä, pieniä ristejä. Tuoltapa kulkee lammen rannalta tie … siitä ajavat kirkolle niin että kulkuset soivat… Jospa siinä näkyisi ajaja … hevonen ja reki ja kaikki…
Samalla alkaa jostain kaukaa hienosti kuulua kuin keilojen kilinää. Ensin kuin parvi pieniä tiukuja, ääni sekautuu liekkien sohinaan ja padan porinaan. Sitten kuin kulkusten kulinaa, aisakellojen pämppäystä ja kirkkaita säveliä.