Isä seisauttaa kolkkavan kirveensä.
Ukkovaari höristää korviaan, muut sulloutuvat akkunasta katsomaan.
Ei näy kuutamossa vielä mitään, mutta yhtäkkiä äänien remahtaessa väkevinä aisakelloista, kulkusista, tiuvuista syöksyy akkunan ohi maantielle musta hevonen: pari henkeä reessä, rekivällyt liehuvat, kulkuset kiivaassa tahdissa soivat; sitten toinen musta, sitten valkea, sitten yhä useampia. Pitkänä jonona maantietä kiitävät.
Sepä matkuetta! Kireälle kiintyvät ohjakset, hevosten kaulat jänteisinä pystyyn kohoavat, harjat huiskivat, sinkoilevat jouhissa välkkyvät kuurahelmet, väkevässä ravissa terävät kengät iljankoon iskevät, kun mäkeä alas töllin ohi kiidetään, ohi hiljaisen töllin, ohi hopeisen koivikon, joka kimaltavat kiteensä ohimennen hepojen pystyisille korville heittää. Vaan yli kellojen sekavan pauhun ja ajoneuvojen ratinan kajahtelee yhdestä reestä hanurin soittajan villiyttään riemuitseva tanssisävel, alkutahdit kimakoina kuin teräsvasaroilla kirkkaiden kellojen laitaan lyöden, seuraavat tahdit kuin rumpuja kumisuttaen ja sitten taas sävelet huikaisevan korkealta hihkaisevat, kajahtavat kauas kellojen helinässä kuutamon utuihin, kauas hiljaisiin kartanoihin, joissa vahtikoirat säpsähtäen syöksyvät makuusijoiltaan tanhuille ja nostavat omaa ääntään kammovan, kumean haukunnan.
— Pam … pam — pam … pam! paukuttavat aisakellot kulkusten ja tiukujen kirkkaassa helinässä.
— Onpas se Hollolan polskaa! huudahtaa isä.
— Montakohan noita on? Kaksi … neljä … kuusi … kaupungin herrat kai huviajolla … kymmenen.
Ukkovaarikin sauvainsa nojassa akkunan luo köntystää, sanoo:
— Voi … voi! sanoo oudolla, inisevällä äänellä. Ne nyt sitten lentävät! Montako noita oli?
— Kaksitoista, — kolmetoista hevosta niitä ainakin oli.