Vaikenee hetken ukki, sitten jälleen sänkynsä laidalle köntystäessään inisten jatkaa:
— Kolmetoista on mukava luku! inisee ukki.
— Mitä? kysyvät toiset.
— Hah? sanoo ukki kaulaansa kuroittaen, pienillä rotansilmillään tirkistellen.
— Tässä oli hevosia kolme- tai neljätoista, ei ihmisiä.
— Voi voi! inisee ukko. Olipa vaikka koiria kolmetoista. Koira se on se neljästoistakin… Tässä muudanna vuonna oli kaupungissa se Sumu-Kalle pitänyt kekkerejä toisten samanlaistensa kanssa…
— Mikä Sumu-Kalle?
— Hah?
— Mikä Sumu-Kalle?
— Mikä Sumu-Kalle! Se sama, joka asui kivitalossa raatihuoneen vierellä. Vanha se oli se talo: kiviportaatkin olivat astumisesta ihan kuopille kuluneet. Ihan vanha se oli se talo … voi voi. Sumu-Kalle oli sen ostanut… hätäpäs hänellä, kun isä oli rikas. Se sama Sumu-Kalle, joka kerran tilasi musiikin koko illaksi vain itselleen soittamaan. Asetti kynttilät akkunoihin, itselleen soitatti; kaupunkilaiset kokoontuivat torille akkunainsa alle, heitäpä Sumu-Kalle kiusotti. Poikasen lähetti Sumu-Kalle torille väkijoukkoon urkkimaan, mitä tuo menosta virkkaisi. Kovin ihmettelevät, sättivät! sanoi poika. Mutta silloinpa Sumu-Kalle avasi valaistun akkunan, käski musiikin vaikenemaan ja kohti kurkkua nauraa rähähti akkunasta alas väkijoukkoon… voi! Mikäs hänellä, kun isä oli jättänyt suuren perinnön. Hah?