— Ei mitään.
— Hehe… Sumu-Kalle piti kerran juominkia kahdelletoista samallaiselleen. — Tässä talossa asuu aaveita! sanoi Sumu-Kalle ystävilleen; näin kerran portaissa sinisen rakuunan täysissä tamineissa astuvan vastaani. Rakuuna hävisi kuin tuhka tuuleen edestäni. Tämä talo on vanha, tässä on sodan aikana ollut lasaretti.
— Mutta minä en heitä pelkää! sanoi ystävä Sumu-Kallelle. Minä en pelkää, minä en ole lapsena oppinut pelkäämään.
— Mutta sinä pelkäät! väitti Sumu-Kalle. Menepäs nyt kirkontorniin taikka vain raatihuoneen torniin kellon rasvaa ottamaan. Saat nähdä!
— Menen kyllä, menen kirkon, en vain raatihuoneen torniin… Menen vaikka keilan lyöntiin … taikka kortin… Mutta muita pelaajia pitää olla mukana…
— Voi voi! Niin narrasi Sumu-Kalle kolme juomaveikkoa keskellä yötä kirkontapuliin keilaa nakkaamaan… Keilat otettiin mukaan ja pieni lyhty. Voi voi miten kummallista oli ollut keskellä yötä tornissa… Kuu oli paistanut kuin nytkin. Torninkello oli niin kummallisesti, verkkaan tokittanut. Tok … tok! oli heiluri selvästi, oudosti toksautellut, kun pojat kulkivat ylös pimeitä tapulin portaita. Tok … tok! verkkaan, selvästi. Aina tornin juurelle oli tokutus kuulunut. Hah?
— Mikä siellä tokutti?
— Hehe! naurahti ukki. Mikäkö tokutti? Kello… saatte kuulla. Kirkon kellon alla alkoivat pojat keilaa lyödä, hetken jo löivätkin, hämärä torni oudosti kumisi. Silloin kun yksi pojista juuri näki voittaneensa, tupsahtipa neljäs mies joukkoon, irvisti, sanoi:
— Nyt on minun vuoroni nakata! sieppasi kuulan, paiskasi voittajaa kalloon. Niin koilta kuula lensi kalloon… Hah?
— Hui!