— Huiko? Vai hui! Hihi … poksahti kuula oitis pojan kalloon. Muut pakoon… Mutta seuraavana päivänä kun torniin mentiin, makasi siellä yksi pojista kuolleena… Hihi… Hah?
— Kolmetoista on mukava luku! jatkaa ukki sitten inisten, pienin silmin tirkistellen… Sumu-Kallen seurassa oli kolmetoista… Herrasväki aika kilinällä ja kalinalla ajeli… Kuulan se paiskasi kalloon… Hah?
Hymyillen jää ukki tirkistelemään leveisiin lattiapalkkeihin.
* * * * *
Mutta rekiretkeläiset helistävät edelleen kaareilevaa maantietä, jota koivikoiden satuinen varjo väliin hämärtää, välitse tähtiä leimahtavain hankien, ylös mäille, joille kaukaiset metsät jylhinä kuumottavat kuudanvalkeina, ylös kuusikkojen ylhäisiin holveihin.
Kauas ovat he lähteneet kaupungista rikkaaseen taloon, Ali-Olliin. Aamuyö on oleva kynttiläin levotonta loistetta, soiton remakkaa ja kisaa; talviauringon korkeimmillaan kimeltäessä ovat päättäneet jälleen huomenna palata.
Kulkusten rallattavaa kilinää, aisakellojen vaskista helinää pitkillä teillä, kun välkkyvät jalasten jäljet johtavat kauas yhä tummiin piiloihin. Aukeepa vihdoin öisessä valkeudessa jylhä järvi, jonka rannat mustan synkeinä kohoovat. Kaukaisten saarten harjat peittyvät kuutamoiseen utuun, mutta järven takaa kuultavat kirkkaat tulet. Siellä on Ali-Ollila; tervehtien heijastelevat iloiset tulet.
Alkaapa rekiretkeläisille viiman viheltävä kilpa-ajo yli auhdon järven, kohti kiiluvia tulirivejä. Kajahtaa jälleen metsäisille mäkirinteille kultaisten tähtien alla Hollolan polskan vihlovan villi hihkaisu, paiskaa soittaja hanurin jatkoihinsa, ohjat tuliseen tempoiluun kiskaltaa, viuhahtaa ruoska, kuin ammuttuna syöksyy tienviereen hepo, pystyyn paiskatuin kauloin, huiskivin harjoin ohi muiden kiitää tuiskun tupruavassa lumessa, ohi kellojen kilinän, huutojen, kirkunan, korskahtelevain hevonturpain. Ahaa, ohitseko yksi pyrkii? Jalat jänteisiin, toisen raudikko! Ryntäisiin vimma, kuin kylkiäsi kekäleet polttaisivat! Mitä, ohi lumivalkean hevonkinko uskallat, vimmassa ravaava varsa! Alkakoon temmellys siis, yleinen laukkaaminen, kavioiden huiske, ohjien huidonta, huudot, soittavan metallin sekava räminä! Remuavana tuiskuvakona tupruaa tie, missä retkeläiset kaikki toistensa ohitse kohti kiiluvia tulia kilpaavat.
* * * * *
Iloista on Ali-Ollilassa, lämpöisissä huoneissa kirkkaiden kynttiläin piirissä, naurussa ja puheen porinassa, kun ulkona sinertää kuutamo, vaan sisällä posket viuhuvasta retkestä raitistuneina heloittavat, silmät väkevän kirkkaina loistavat, uumissa, luiden ytimissä pakottaen uhkuu raittiin väkevyyden hehkuva huumaus. Leveissä maljoissa on rypäleitä, janoa kiihoittavia, lemuavia rypäleitä; omenia, kylmiä, tuoreita; laseissa viini punertavana, läikkyvänä himmottaa. Alkaa pianon helinä, keltaisen, vanhan, vähän epäsointuisen — vähät siitä. Syrjälle tuolit, jyristen syrjälle pöydät! Nyt käy tanssi niinkuin vihuri kainaloista kohottaisi, väkevä, huimaava vihuri, niinkuin tuulten siivillä ilmoissa kiidättäen.