* * * * *
Ali-Olli itse istuu vanhempain miesvierastensa joukossa syrjähuoneessa pöydän ääressä, joka uhkuu kukkurallaan kiiluvia kannuja, hopeita, laseja. Tahdotteko viiniä, riemastuttavan punaista kuin veri? Tai ehkä punssin imelää kellervyyttä? Tahi neljätähtistä? Kaatakaa, sekoittakaa, olkaa hyvä! Rintaa paisuttaen kohoovat laseista höyryt.
Ali-Olli, hän on kuin tavallisestikin juhlissa ensimäiseksi ehtinyt nousulieskaan. Jo alkaa tavallisesti liiasta juonnista körisevä äänensä selvitä, jo korkealle otsalle ilmestyy hehkuvan punaisia suonia ja silmäin alle kotoutuu silmistä tihisevä kyynellammikko; koko laihat, ruskeat kasvonsa, joiden poskiluut pönköttävät leveinä kuin intiaanilla, alkavat punertaa. Jo värisevät pörröiset viikset, hän alkaa kertoa tarinoitaan. Älkää hänelle naurako kuin valehtelijalle, vaikka hän kestetyitä kärsimyksiään teille nyyhkyttäen aivan käsittämättömän suuriksi kuvaileekin. Älkää nykikö toisianne kylkiin, älkää alkako riitaa pisteliäillä vihjauksilla hänen entiseen elämäänsä, muuten hän alkaa torata ja toraa kerallanne koko illan, kunnes yhä kiihtyen ajaa teidät ulos talostaan. Istukaa vakaina, kuunnelkaa totisina, huokailkaa, nyykyttäkää päätänne, ihmetelkää, kehukaa häntä, puristakaa väliin kättään, niin hän riemuitsee, pyytää rukoillen tuhat kertaa anteeksi että on humalassa, tarjoo teille yhä ja yhä kestitystään, lainaksi rahojakin, jos pienellä vihjauksella ilmaisette rahoja tarvitsevanne. Mutta jos häneltä jotain hyvää saatte, niin olkaapa varmat siitä, että hän tuhat kertaa jälkeenpäin sekä itsellenne että koko pitäjälle kehuu teitä auttaneensa kuin kelpo mies kelpo miestä ainakin auttaa.
Ali-Oili kertoo juomain ääressä karjarutosta, joka pari vuotta sitten häneltä oli muka tappanut sataviisikymmentä lehmää. Koko pitäjä tietää, ettei hänellä sataaviittäkymmentä lehmää koskaan ole ollutkaan, joskin pulskasti lie sata ollut; ettei pari vuotta sitten mitään karjaruttoa paikkakunnalla liikkunut. Mutta itse isäntä uskoo muiden juttuaan uskovan, alkaa itsekin siihen uskoa, innostuu, näkee ilmielävästi koko tapahtumattoman onnettomuuden silmäinsä edessä, laajentaa kuvaustaan, heltyy, vedet silmistään poskille vuotavat, kertoo kaiken alusta pienimpine yksityiskohtineen, tekee sen niin täydellisellä suruunsa antautumisella, kyyneleitään nieleskellen, mestarillisella traagillisuudella, nyyhkyttäen ja sankarillisesti kärsien, niin että melkein vahvimmatkin, jotka varmaan tietävät jutun tehdyksi, sitä kuullessaan tuntevat tuskaa, haluavat vasten tahtoaan uskoa Ali-Ollin puheen puhtaimmaksi todellisuudeksi.
— Suokaa anteeksi, arvoisat vieraat, suokaa anteeksi! rukoilee Ali-Olli uikuttavalla, surusta tukehtuvalla äänellä, nieleksii kyyneleitä ja konjakkisylkeä. Suokaa anteeksi, eikö tämä ole koomillinen juttu! Varsin koomillinen, varsin surkea! Arvoisat vieraat, sataviisikymmentä lehmää, koko navetta tyhjäksi minulta raukalta! Sataviisikymmentä lehmää täytyi eläinvälskärin tappaa. Arvoisat vieraat, uskokaa minua, uskokaa minua: navetta oli ihan tyhjä. Yksin istuin navetassa lehmipöydän laidalla, painoin pääni käsiin ja ääneen itkin. Voi, sataviisikymmentä lehmää!
— Istuin pöydän laidalla, navetta tyhjä. Kukko kykötti orrella; alkoi laulaa.
— Tappakaa tuo kukko myös! huusin eläinvälskärille! Tappakaa tuo kukko myös! ja aloin taas itkeä. Sataviisikymmentä lehmää. Niin ankarasti minua koeteltiin…
Ali-Olli nyyhkii, jatkaa:
— Syntien tähden ihmistä koetellaan. Synti on ihmisellä koomillinen päähänvilaus. Hän tietää, että päähänvilaus, synti on pahaksi, mutta kun päähänvilauksen hetki tulee, niin tuntuu niin lämpöiseltä, hekumalliselta, unohtaa, että jälestä koetellaan päähänvilauksen tähden. Ihmisellä ei ole älyä, hän elää, nauttii ja kärsii vain päähänvilauksista.
Ali-Olli pyyhkii nenäänsä ja silmiään, ryyppää. Salissa soitetaan ja tanssitaan.