— Ihminen on tutkimaton kapine. Hän on sitä mitä tahtoo niinkauan kun annetaan olla mitä tahtoo. On toinenkin koomillinen juttu, kasku, jonka lapsena kuulin: vanha ukko kertoi. Oltiin pitäjällä täällä pantu toimeen viulunsoittajain kilpailut, kahdeksan soittajaa oli saapunut kilpailemaan. No yksi niistä tietysti voitti, yksihän aina lopulta voittaa, muut jäävät tappiolle. Mutta juuri kun voittaja piti julistettaman pitäjän parhaaksi soittajaksi, ilmestyi sisään mies outo, laski kätensä voittajan olalle, hiljaa supatti:
— Älä enää soita sitä tuuria, tätä mollia soita! ja sen jälkeen ei soittaja enää osannut mitään soittaa… Älä enää soita sitä tuuria…
Samassa kuuluu salista yli remun kaksi vihlovaa voihkausta:
— Aih … aaih! pitkään, läähättävästä, sen jälkeen raskas jysäys, naisten kirkunaa, kaatuvan pianotuolin kolaus. Soitto vaikenee, huutavat, voivottavat.
— Herranen aika, nyt tuli jotain! ähkäisee Ali-Olli, juoksee saliin.
Pitkä, roteva nainen, talon ylpeä, keinuja rakastava emäntä siellä viruu pöydän vieressä permannolla. Rinta ja käsivarret vielä vavahtelevat.
Ali-Olli jäykistyy, vapisee, on tuossa tuokiossa taas kuin silkka selvä, alkaa repiä sortuneen vaatteita auki, rukoilee:
— Jumalan tähden, jumalan tähden! Tulkaa auttamaan! — Koettaa nostaa vaimoaan ylös lattialta, kätensä pettävät, pää kolahtaa permantoon. — Jumalan tähden, tulkaa auttamaan … sänkyyn… Eikö teissä ole ainoatakaan miestä! Voi … voi…
Vieraat seisovat kalpeina kuin suolapatsaat pitkin seiniä, mikä missäkin…
— Näette, henki on vaarassa! … mennyttä… Ei ole miestä … sellaisia raukkoja… Uh … ooh! Mariana! Mariana…