Vihdoin laukee ensi kauhistuksen sulku, vieraat käyvät sairaaseen käsiksi, viedään makuuhuoneeseen, tulee itku ja voivotukset, touhu ja järjetön juoksenteleminani lähetetään lääkäriä noutamaan.
Ali-Olli tulee salin ovelle, tolkkuaa, horjuu, kumartaa, nyyhkeitä nieleksii.
— Arvoisat vieraat!… Te näitte … te näitte että hän löi ohimonsa naulaan … te näitte? naulaan tuossa siltapalkissa … voih … naulan päähän… Voi Mariana … kuolee, kuolee … rakas Mariana…
Vieraiden mieleen muistuvat jutut siitä, että Ali-Olli monasti olisi vaimoaan tukasta pitkin permantoa venytellyt.
— Näitte sen … todistakaa … näitte: rautanaulaan … ohimo puhki … rakas Mariana…
Vieraat näkevät mielessään vertä tihkuvan haavan jykevässä ohimossa, joku osoittaa vielä pisaroita permannolla.
— Niin, arvoisat vieraat … te sen todistatte… Arvoisat vieraat, pidot ovat poikki … ymmärrättehän … suokaa anteeksi… Anteeksi, arvoisat vieraat… Tämä on kovin koomillinen juttu … anteeksi…
Kiiruusti, vaieten kuin tajuttomina vieraat pukeutuvat, etsivät tallista hevosensa, valjastetaan, paiskataan kulkuset ja kellot rekiin, lähdetään ilman hanurin räikkinää ja tiukujen kirkasta kilinää aikaiselle paluulle.
Kimeltää öinen kuudan, koivikot häämöittävät hopeauduissaan; vielä on pitkä yö siihen kun huominen talviaurinko korkeimmillaan loistaa.