(1905)
MATALEENAN IHMEELLINEN TARINA.
Synnyinkyläni harjuilta, jotka kohoovat salojen keskeltä vehreinä kumpuina kuin meren helmasta aavat saaret, kävin alas korpeen äärettömään, laitaansa löytämättömään, katosin tuhanten suhisevain koivunlehväin kätköihin velipuoleni torpalle etsien sukuani kuin kattilaromuista myyty Kullervo ennen, mutta enpä synkkänä ja hirveänä kuin Kullervo. Ah, ilo ja ylpeä kirkkaus otsallani asui.
Siellä tapasin veljeni, vankkaleukaisen sänkiposken, joka hammasta kiristäen ja karkeasti kiroillen kyntää korven paloa ja on keskelle saloa maaemolle pystyttänyt syltäkorkeita alttareita: köyhäin peltojen harmaita kiviraunioita sata!
Painuin pienen töllin matalasta ovesta sisään, sydän vapisi.
Ensimäinen mikä ahtaassa töllissä loisti katseeseni oli punainen hame. — Ah! ajattelin, sen jolla on tuo punainen hame, täytyy varmaan olla äitini.
Sitten näin, että hänellä, jolla oli yllään tuo punainen hame, oli kellervän kalvaat, oudon ihanat, laihat kasvot. Minä heti ääneen tuumin: tuossahan se on äitini! Arvasin oikein. Ajatelkaa, en ollut häntä nähnyt seitsemääntoista vuoteen ja vain kerran sitä ennen.
Hän istui oljilla permannolla selkä takan seinää vasten. Hän oli niin oudon kellervä ja ihana, silmäluomet olivat raskaasti puoli ummessa, katse tuijotti permantopaikkoihin kuin kivussa, korkealla otsalla helmeili hiki. Ruskea tukka, jossa jo välkkyi viljalti hopeisia suortuvia, lainehti sekavana ja raskaana laihoille olkapäille. Minä näin vankan poven, joka sairaudesta läähättäen kohosi ja laski kuten yhtämittainen, iankaikkinen rääkkäys; ja minä riemuitsin. Kummallisesti punertavat huulet olivat puoleksi auki, hengitys ahtaana kävi. Kädet riippuivat sivuille niin laihoina että ohuen, valkean ihon läpi luut punaisina kuumottivat.
Hän oli puoli sokea, tauti oli vuosikausia sitten raastanut hänen päästään vasemman silmän, sen paikalla oli nyt vain verestävä, kyyneleitä kimaltava lovi. Meidän suvussammehan on niin paljon ollut sokeita, lankeevatautisia, hulluja.
Miten se oikea silmänsä tuijotti minuun kauan, sitten ojensi äitini kätensä — ei hievahtanut paikaltaan, ei sanaa virkkanut, vain ohuet huulet alkoivat yhtäkkiä vavista, ja jo vieri poskille kyynelten kimaltava, loppumaton parvi.