Tosiaan, minä en nykyään itke aivan tyhjistä, kun suru pienoinen tulee, niin minä kirota järäytän, vaan kun äitini ei pitkään aikaan uskaltanut minuun katsoa edes, viimein toki katsoi: ainoa silmänsä ihmeellisesti säteili, vapisevilla huulilla oli samalla itku ja punertava hymy, katsoi, hiljaa sanoi:
— Voithan antaa minulle anteeksi? niin sydämeni hytkähti, muistin pitkät vuoteni vieraiden vallassa ja minun, nyyhkivän, kasvoni hetkeksi käsiini painuivat. Sitten yhtäkkiä aloin nauraa.
— Äiti! sanoin, jos minut eloon saattaessasi erehdyit, niin olipa se tosiaan parahin erehdys, mikä monasti lie tehty. Ihana on elämäni oleva.
* * * * *
— Mitä on minun kauneudestani! huokasi minulle valittaen äitini, Mataleena. Kun äly, äly on mennyt, niin on kauneuskin mennyt — siitä on jo monta vuotta! hän kipeää päätään pidellen valitti.
* * * * *
— Mitä on minun voimastani enää! valitti minulle äitini. Niin, tosiaan minä jaksoin ennen kantaa täyden vesisaavin olallani — nyt en pääse oljiltani ylös — luuletko että tässä viruisin, jos voisin päästä pois. Kulkeilla olisin! Mutta kun äly, äly on mennyt! valitti minulle äitini.
* * * * *
— Mitä on minun taidostani enää! Ennen minä vaeltelin kylillä, kudoin kauniita kankaita, punajuovaisia kankaita, mutta nyt, äly on mennyt! valitti minun äitini, Mataleena.
* * * * *