Me valvoimme emoni kanssa hiljaa jutellen pitkän, pitkän illan yöksi, minä paitahihasillani ja piippua imien sängyn laidalla, hän pehkuillaan permannolla. Muu tölli jo miehineen, naisineen, lapsineen nukkui, yö hämärtyi, sirkat uunin holmissa helisivät.
Kesäyön rusoitus oli tullut korven takaa ja heitti akkunaan veripunaisen heiasteen, veripunaisena loisti takan karsina, jossa äitini istui. Oli äitini kuin pyhimys, päänsä ympärillä rusoituksen veripunainen, haikea loiste säteili, kun hän siinä virui kalveana ja sairaana hiljaa jutellen.
Kun viimein puhe välillämme vaikeni ja minäkin heittäysin sänkyni oljille, en unta silmiini saanut, sielussani säteili Mataleenan tarina kuin mustalta taivaalta talven kimaltavat tähdet.
Ja nyt sen teille, ystäväni, kerron. Niinhän me runoilijat olemme lörppösuita.
Korvesta oli äitini äärettömästä, laitaansa löytämättömästä, joka rikkaiden, kyläisten harjujen alla leviää kuin rannaton, viheriä meren ulappa aina ilmanrantain sinisiin etäisyyksiin. Kaarne aikomukseensa väsyisi, jos se aikoisi levähtämättä lentää kyläkukkuloilta kauas yli äärettömän salon.
Oli äitini isällä ollut sillä rikkaalla vaaralla salon keskellä talo. Siellä auringonpaisteisella vaaralla, minkä yli kesäpäivinä hopeiset pilvet mahtavina vyöryivät, olivat äitini ja enoni syntyneet. Vaan jo miehuuden vankimmassa ijässä kadotti äitini isä sillä auringonpaistetta huikaisevalla vaaralla näkönsä. Lapset olivat pieniä vielä, talo palkkalaisten hoidossa köyhtyi, se täytyi veloista myydä. Köyhänä ruotulaisena kuoli äitini isä; niin oli häntä ennen sukuani pitkä liuta köyhtyneinä ja sairaina kuollut. Kun enoni miehiksi kasvoivat, joutuivat he korkeilta kukkuloilta alas ikuiseen korpeen torpan palojen perkaajiksi, ja heidän mukanaan äitinikin, sisaruksista nuorin. Siellä korvessa Mataleena tyttösenä eli.
Siellä eli hän helmassa metsän, jossa sakean, suhisevan havukaton alla petojen polut painuivat viitain tiheisiin piiloihin, jossa ikivanhain kuusten oksat harrottivat polkujen yli kuin sokeain jättiläisten haparoivat, karvaiset kämmenet ja lehväiset latvat huojuivat niin korkealla, että päätä huimasi, jos niihin katseensa kohotti, jossa koivujenkin hopeanvälkkyvissä kyljissä naava riippui sakeana, vanukkeisena partana. Siellä olivat lähteiden pohjat sameat varisseista lehdistä, muurahaisten väkevälle löyhähtävät tiet veivät risujen piiloitse keolta keolle. Oli siellä jokin metsän kumma huvikseen notkistelIut vahvoja koivuja polkujen yli kaareviksi, notkeiksi luokeiksi kuin hentoja pajun varpuja ikään.
Siellä reunalla ruohoisen alhon, jossa syltäkorkea heinä ja angervot väkevästi tuoksuvat, törrötti isoja kallionmöyhyjä mustina ja kummallisina. Niiden päälailla nuokkuivat tuuheat, vehreät sanajalkapensaikot kuin metsänpeikkojen hiustupsut. Ne sanajalkaiset kalliot olivat lavoja, joilta metsän hiidet suhisevia puheitaan pitivät, ja alhaalle alhoon, jonne kiviltä puhuttiin, kokoontui kuuntelijoina metsän punaisia piruja ja parvi ylpeitä hirviä. Hirvet vatsaansa saakka tuoksuvassa ruohossa seisoivat, niiden kyljet välkkyivät kuin olisi joka toinen karva ollut hopeasta, toinen silkistä, niiden niskassa ja sarvien välissä päälaella hohtivat tuuheat, hopeiset karvatöyhdöt. Ne kalusivat alhon laidassa haapojen kyljet paljaiksi, kun odottivat ajajiaan, metsän menninkäisiä, pirun poikia, niiden silmät punaisina leimusivat.
Siellä salon pimennossa välkkyi kymmeniä lampia, salon sinisiä, pelottavia silmiä. Jos Mataleenalta, joka siihen aikaan oli salon punahuulinen tyttö, kysyit tokko hän noilla lammilla oli ongella käynyt, niin saattoi hän vastata kuten pienet lapset vielä nytkin autioissa metsissä vastaavat:
— Olen kyllä joissakuissa. Vaan ei kaikista onkia uskalla.