— Miksi ei uskalla?
— Kun ei niissä ole pohjaa.
— Mistä tiedät, ettei niissä tammissa ole pohjaa?
— Kun aikuiset ovat niin kertoneet. Ei niissä ole pohjaa, niissä on vesi kuin kymmenen kaivoa päällekkäin.
Hirveitä lampia, joissa ei ole pohjaa, joissa vesi mustana syvyyteen louhien välistä ammottaa. Pohjattomasta pohjasta nousevat valkeat lumpeet kavalina ja vaaniskelevina. Jos havaitsevat rannalla onkijan, niin yhtäkkiä alkavat elää kuin käärmeet ja varsiinsa kietoen pohjattomaan syvyyteen kiskovat sen onkijan, joka on uskaltanut liian lähi louhiselle rannalle.
Ne ovat hiisien kaivoja, niiden äyräiltä metsän velhot vettä latkivat.
Sellainen salo, ahdistava ja ihana. Siellä oli äitini lapsena elänyt.
* * * * *
Minä, joka sanomattomasti rakastan korkean harjun kesäistä kyläraittia, missä heinäsirkat sirisevät tuoksuvain sanajalkain ja piikkisten ohdakkeiden juurella, kiviaitain takana lainehtii tuleentuvain laihojen kahiseva lakeus, laihokumpujen takaa kurkistavat talojen lukemattomat päädyt, kaivonvintit, tuulimyllyt; yli kaiken vyöryvät säihkyvinä vuorina hopeiset pilvet — minä, joka kernaasti kuljen tuoksuvia pientareita myöten talosta taloon ja rakastan pitkiä maanteitä, minä ymmärrän hyvin Mataleenan, koska hän lähti pois salotöllistä ja ilmestyi korkeille kylille.
Siihen aikaan, jolloin Mataleena varttui tytöstä naiseksi — ja se tapahtui hänen ijässään sangen varhain — seisoi synnyinkyläni korkeimmalla harjanteella Söyrharjun talo. Se oli kuin mikäkin linna se talo, Korkeakattoiset rakennukset olivat tiheässä neliskulmassa ympäri pienen, ahtaan pihan, jonka nurkassa suvituulessa suhisi ja päiväpaisteessa välähteli pihlaja. Talon ulkoseinät seisoivat lävettöminä, kolkkoina ja vankkoina, pihalle päin olivat akkunoista useimmat.