Sellainen linnoitus on moni vanha talo vieläkin tuossa tiheässä vaaran kylässä. Vanhat ukot kertovat tuon rakennustavan johtuvan siitä, että seudut ennen muinoin ovat olleet savolaisten ja ryssäin tulisimpia taistelutantereita.
Aavan kummun komeutena keskellä kylää seisoi Söyrharjun talo. Heleät viljavainiot sen helmuksista valuivat aaltoina alas rinteitä pitkin metsäin äärettömään vihreyteen ja selkävetten rannoille lepikkojen laiteille. Mutta Söyrharjun kattojen tiheästä ryhmästä kohotti ilmain sineen välähtelevää latvaansa pyhä pihlaja.
Söyrharjun omistaja oli leveähartiainen, vankka vanhapoika, pietisti, jonka silmäluomet olivat punaisen pöhöttyneet, joka ei monta sanaa päivässä kenellekään virkkanut, vain hymyili; joka ei usein suuttunut, vain kärsivällisesti ihmisten ilkeyttä huokaili; joka oli hyvä köyhille eikä anteliaisuuttaan raitin kulmissa kuuluttanut, oli lauhkea kuin lammas, kärsivällinen kuin karitsa, Hänenpä luokseen joutui alhaalta korven töllistä palvelukseen äitini, nuori Mataleena.
* * * * *
Ken ei siihen aikaan olisi nähnyt Mataleenan istuvan Söyrharjun kamarissa kangaspuiden ääressä, kuului kalke kylille, sukset natisivat ripeästi polkiessa voimakkaiden jalkain, siristen sukkula lensi helskyessä pirran. Piteni punajuovainen, heleä kangas. Hymyili Mataleena. Akkunan kukkasten takaa kimeltelivät hopeiset, oikulliset, ihanat sisämaan vedet.
* * * * *
Ketä ei olisi Mataleena tervehtinyt kyläraitin takaa laihopellon pientarilta, missä sirppi kädessä liikkui. Ojentui vartalo solakka, sirppi välähti, paisui upea, valkea povi avautuneen paidan kätköistä, silmät kiihkeästi, kevytmielisen riemukkaasti säteilivät ja suun hymykuopat värisivät. Poskille syttyi polte kuin kiihkeä, hillitön halu hekumaan. Moni kirkas, sininen ruiskukka loisti laihosta aidan takaa.
* * * * *
Ken ei olisi Mataleenaa nähnyt myöhäisinä suviehtoina kyläkeinuilla mäntyisillä mäillä. Talot vaipuivat öiseen tummuuteen laihojensa välillä, vain kalveain haapain lehdet läpättivät, kesäöiset ilmain ääret heleinä loistivat yli maan ja keinuahon laidassa kasteinen lehto heinäsirkkoja sirisi ja tuoreet sanajalat raittiisti tuoksuivat.
Ah, mun sydämeni palaa kuin tuli, kun ajattelen niitä kyläkisoja, joissa Mataleenakin siihen aikaan iloitsi, kun pirttien pimeissä sopissa viulut vinkuivat, nuo samaiset viulut, joita niin monta olen tavannut synnyinkyläni tupain peräseinillä riippumassa ruskettuneina, ravistuneina ja torakkain asumina, jotka tahtoisin saada jälleen unestaan heräämään ja väkevän riemukkaina soimaan muinaisia säveleitään.