Ah, rakkaat ystävät, mitä on teillä sanomista siihen, jos kylillä äidistäni Mataleenasta paljon pahaakin kerrottiin? Jos sanottiin, että Söyrharjulla hänen aittansa ovella kuului läpi öiden rystyiden naputus, usein kajahti sieltä nuorukaisten laulu ja kirkas kiroilu, aidan seivästen rusahteleminen taistelun rähinässä sekä Söyrharjun isännän valittava tora. Mutta aamulla voitiin nähdä sen tai tämän vieraan kylän pojan rattaat kylänlaidassa korkeimman männyn latvaan ripustettuina. Kylän omat urhot olivat ne sinne raahanneet vieraille kosijoille vihaa kantaen. Ja moni kylän viirunaama nuorimies kilpailijoilleen kiukkuisena hävyttömästi kehui Mataleenan vuoteilla viettäneensä monta yötä kaikkivaltiaana herrana. Tosiaan! Kateellinen pahansuopaisuus ja kalpeanaamainen pietismi voivat, hyvät ystävät, sellaisia kehuja kyllin tosiksi uskoa! Missä monet kilpailevat, siellä ei ole yksikään kaikkivaltiaana herrana.
Ja voidaanko sitäpaitse estää perhosten kihisten lentelemästä tuoksuvalla apilaskedolla? Voisitteko te vanhat kalpeine, paheksuvine ajatuksinenne tehdä tekemättömäksi sen mikä jo on tapahtunut: äitini hillittömän, välinpitämättömän ja kevytsieluisen nuoruuden riemun!
* * * * *
Siihen aikaan tapahtui kerran, että kahdeksantoistavuotias nuorimies Mikael Söyrharjun myllyltä — mylly on varjoisassa laaksossa kylävaaranteen alla, hopeinen, kumiseva putous sitä käyttää — vanha ja raihnainen oli mylläri, vaimonsa jo aikaa sitten kuollut; poika oli palannut vieraista kylistä palveluksesta hoitamaan isänsä ammattia maksaen myllyveroa Söyrharjun isännälle — siihen aikaan tapahtui kerran, että Mikael, muuten yleensä tunnettu umpimieliseksi ja sävyisäksi, kuten köyhän ainakin pitäisi olla — tapahtui kerran, että Mikael kylällä talkookisoissa yritti yhtäkkiä iskeä puukkoaan jonkun kylän nuoren miehen selkään. Hänet estettiin siitä, hänet ajettiin kemuista pois.
Yksin hän harhasi kotiin sydänyöllä etsien syrjäpolkuja pellon pientarilla humalistojen ja saunain tausten pimeydessä, oli kuin pahantekijä julkisesti kirkossa häväisty. Säikkyi askeltensa kuminaa kyläraitilla kuin takaa ajettu murhaaja. Hulluna, järjetönnä, villinä oli kuin se, joka on nälkään kuolemaisillaan ja leipää etsii. Kotona heittäytyi hervotonna haavan lehdille aittansa permannolle. Valvoiko, nukkuiko? Oli vain huumauksessa, itänyt ei ainoaa ajatusta aivoissa, jotka olivat kuin kuumaa lyijyä täyteen valetut, silmiä poltti ja ohimoissa jyski niin että olisi luullut veren niistä ulos purskahtavan. Sakeana, raskaana vuoti suonissa veri ja rintakehää ahdisti kuin olisi joku sitä rautanyrkeillä kokoon rutistanut tai tahtonut tylsällä veitsellä sydänalaa halaista. Rinnassa kuin hukan nälkä ja sydämessä tuska, tuska!
Niin tuli hurjana rakkaus.
Olisi tahtonut aittansa lehtipehkuilla väännellessään aivan huutaa, yhteen ainoaan parkaisuun rintansa pohjimmat pakotukset purkaa, kiljaista kuin Simson, joka hiustensa voiman kadonneeksi havaa. Vaan ei hän jaksanut muuta kuin käsiään ja ruumistaan väännellä kuten myrkyn juonut ja vuoroin päätään ja rintaansa pusertaa. Ei ääntämään kyennyt, vaikka koko olentonsa raivona kuin puoli kuolleeksi ruoskittuna poliisi ja kohisi: tuska, tuska!
Ystävät, te ette ole tienneet mikä on metsäeläinten epäluuloinen, villi, kylmä rakkaus!
Kauan sittenhän oli Mikaelin rinnassa siinnyt se mato, aina siitä saakka kun isän sairastuttua palasi vieraista seuduista kotikylille ja näki Mataleenan tukan tummana, upeana kiiltävän, silmäin kummallisen palavina, melkein ilkkuvina välähtävän, suun sopissa värisi hillitön hymy. Sydämen ympärille oli silloin kietoutunut se rakkauden käärmepoikanen ja alkanut puristella sitä sydäntä niin että se usein oli pakahtua tuliseen tuskaan. Vaan nyt se oli pahempi kuin koskaan ennen, sillä se kyyn poikanen, kavalin ja mustin, oli nyt suureksi kasvanut ja saanut myrkkyhampaansa, mustasukkaisuuden. Ne hampaat terävät ja pistävät se ikeniä myöten oli Mikaelin sydämeen upottanut, karvasta myrkkyä valanut hehkuvaan vereen.
Eikä syytä ollut muuta kuin että Mataleena talkoopaikan viulujen helinässä oli tohtinut tanssia muidenkin kanssa kuin Mikaelin. Mikael näki Mataleenan toisen seurassa, toinen oli rikas ja hänen rinnallaan hohtivat hopeasoljet, vaan Mikaelin yllä oli kulunut sarkatakki ja köyhäksi hän itsensä tiesi. Mikael näki Mataleenan riemuitsevan ja sen toisen riemuitsevan, silloin ajatellen köyhyyttään maailma silmissään mustui, hän sokeni vallan, vain yhden hän näki: Mataleenan keralla toisen. Pisti ensi kertaa se käärme, muuta ei nyt muista kuin että sanoivat talkoopaikassa hänen koettaneen iskeä toista puukolla. Eikä hän kadu sitä että yritti iskeä ja että nyt yksin kivussa makaa!