* * * * *
Istuu Mataleena ehtoolla Söyrharjun kaivolla, tuuhea humalisto vieressä tuoksuu, sirkka soi saunassa ja ruisrääkkä raaksuttaa kuhilaitten takana, kaste nousee ruohistoon ja punertava iltataivas piilipuiden ja haapain välitse loistaa.
Sattuu silloin että veden himmeydestä, kaivon syvyydestä, sielustaan väikkyy silmäinsä eteen armas kuva kasvoilta vaaleampana kuin illan hämyn vaaleus, tummempana kiharoilta kuin syväin varjojen tummuus. Hänen oma kuvansa, hänen sielunsa kuva.
Hymyilee Mataleena kuvalleen kuin uskomattomalle utuolennolle satujen pohjattomista syvyyksistä, itsekseen, höperö, hymyilee ja kyynelöi, ajattelee miten hän on ilkeä muille, vaikka muut ovat hänelle hyviä. Miten hän koko kyläin miehet tahtoo valtaansa kietoa, vaikkei yhdestäkään heistä paljon itse asiassa välitä! Miten tahtoo jokaisen kanssa kuhertaa kuin valitakseen paraan. Miten valheellisesti panettelee toisia yhdelle saadakseen nähdä tokko tämä yksi siiloin on mies edes paneteltuja puolustamaan. Miten hän valheellisesti jotakuta yhtä imartelee saadakseen nähdä pettyykö tämä hassu raukka imarruksista ja alkaako itsekin itseään kiittää. Sellainen on etsivä Mataleena, ilkeä ja viekas. Syystäpä juoruäidit häntä soimaavat.
Oh, hän vaistomaisesti niin hyvin tuntee koko kyläin miehet. Mutta
Mikaelia ei hän tunne.
Mikael ei ole vielä koskaan puhunut hänelle ainoaakaan merkittävää sanaa. Mikael on kuin peljännyt häntä koettaen karttaa vastaan tullessa ja heittäen katseen, joka oli kuin hillitöntä, röyhkeää kiukkua, vihaa. Mikael oli käsittämättömän raivo viime kisoissa, ei hän suutaan avannut juttuun Mataleenaa hypittäessään, vain hammasta kiristeli. Ja kohta sen jälkeen oli hän veitsellä tavoittanut naapurin isäntää selkään. Silloin Mataleena riemuitsi ja kauhistui, vain outo pelko esti hänet lähtemästä tanssituvasta pois ajetun pojan jälkeen.
Mataleena muistelee silmät hiljaa ummistettuina ja hengitystään seisauttaen, näkee pitkän, vaalean miehen, jonka kasvoja karvas, lemmen kateutta vääristynyt ilme vain kaunistaa, hänellä oli siniset silmät, samalla leimahtelevat ja arat, epäilevät, uneksivat; ripsien alla oli silmänräpäyksen värähtänyt sininen, leikkivä sädehdys.
Mataleena itsekseen säpsähtää ja riemuitsee. Vain silmänräpäyksen oli ripsien alla sinisenä, leikkien värähtänyt.
Monta Mikaelia hän tuntee, kylillä on sen nimisiä monta Samuelien, Natanien ja Natanaelien joukossa. Vaan tämä nimi, Mikael, miten oudolta, melkein ihanalta se nyt hänelle tuntuu.
Ripsien alla sinisenä värähti.