* * * * *
Viikkoon ei ollut käynyt kylillä Mikael. Lauantaiehtoona painui Mataleena kyläisiltä vaaranteilta alas myllylle päin varjoisiin laaksoihin, joiden helmassa kumea myllykoski kaukaa kohisi. Mikaelia hän uteliaana tahtoi tavata.
Samaan aikaan oli Mikael lähdössä ylös kyläharjuille, joiden rinteillä lehdoissa kuutamon hopeinen utu kierteli.
Silloin he tienpolvessa yhtäkkiä toisensa kohtasivat, Mataleena ojensi kätensä, Mikael ei näyttänyt sitä huomaavan, rintansa vain kohoili. Mataleena puhui, toinen ei vastannut, vain huulensa vapisivat kuin mykällä, Mataleena naurahti, sydän kummallisesti, vaikeasti vavahti. Silloin Mikaelinkin suu vääntyi kankeaan nauruun ja ahtaalla, soinnuttomalla äänellä hän sanoi itsekään tietämättä mitä:
— Ei kukaan ennen ole rakastanut minua!
Kummallisesti se vaikutti, Mataleena nauroi tietämättä nauravansa. Kolkosti naurahti Mikaelkin, Mataleena katsoi silloin häneen oudoksuen ja poistui vastaten Mikaelin sanoihin jotain mitä ei itsekään tiennyt.
Mitä Mikael vastasi ei Mataleena tiennyt, vaan sydän vavisten hän Mikaelin läheisyydestä paetessaan koetti itselleen vakuuttaa: hän on joko hullu tai sitten hän minua ivasi … niinkuin minä hänelle olisin rakkauttani tungetellut!
Mitä Mataleenalle oli sanonut ei Mikael muistanut, vaan sen hän muisti, että Mataleena oli vastannut hänelle:
— Kenenkä sinä sitten nyt luulet itseäsi rakastavan.
— Oi! ajatteli Mikael; lehto jo harmentuu, harmaat vesitiet vievät saariin, joista suvella nuori joukko kieloja poimi. En kertaakaan ollut siellä Mataleenan kanssa kuten muut.