— Oi! ajatteli Mikael; silmäni ovat kyyneleissä, Mataleena katsoi äsken mua oudoksuen. Mitä minä puhuin! Hän vetäytyi pois … hänessä oli jotain heräävää, vaan tylyä. Jumala, jumala miten hän sanoi: kenen sitten nyt luulet itseäsi rakastavan!
* * * * *
Sitten he raskaan työn lomassa jälleen päivällä toisensa kohtasivat kuin salaa etsien.
Eivät he hyvää päivää toivottaneet, he olivat ahdistukseensa nääntyä, vapisivat, sokenivat, kun toisensa kyläraitilla kohtasivat, olivat toisensa syliin ryöstää. Armahda jumala! he itsekseen rukoilivat.
Mataleena kasvonsa peitti ja kääntyi poispäin Mikaelista.
Tuli vihdoin Mataleena luo, kummasteliko Mikaelin kalpeutta ja sairasta katsetta? Alkoi kiihkeän rauhattomasti hänen vointiaan udella.
— Tiedäthän! Miksi kysyt? lausui Mikael.
Mataleena katsoi tutkien, näki todeksi, katseensa hämärtyi, silmäluomet raukenivat, kiireesti hän lähti.
— Tule käymään kylän kiusan luona! hän kauempaa Mikaelille naurahti.
Riemuitsi Mikael kotiin käydessään: