— Oi silmäluomiensa raukeutta, suun soppien pehmoisuutta, otsansa valkeaa unta! Rakastan häntä.
— Ja minä menen luokseen jo tänään kuten kutsui! Ja vaikka tieni olisi täynnä räkättäviä harakoita, tanssituvan rikkaita tuttusia, tyttysiä, köyhyyttäni irvisteleviä poikia, jotka hänen helmaansa himoovat, niin menen, sillä hän, hän mua kutsuu!
— Ja vaikka kallis äitini haudasta nousisi ja kietoen kaulaani pehmeät kädet kokisi estää, niin minä kätensä kaulastani julmasti repisin ja menisin. Sillä hän mua kutsuu!
— Vaikka ruumiiden yli ryömiä jalatonna tuhat peninkulmaa, niin minä menen, menen!
— Halata häntä hurjana kuin kuolo kerran meitä, niin että hengen hätää täytyy huutaa ja sitten onneensa alistua ja pakahtua köyhiin sanoihin: rakastan, rakastan sua!
— Ah, jos susi-ilves olisin, että kalanmykän sydämeni kynsilläni huutoon pusertaisin: helpoittuisi sanavoimattomuuden tuska: rakastan sua!
* * * * *
Mutta kun Mikael syysyönä oli tullut Söyrharjulle ja Mataleenan aitan porraskivelle jalkansa painoi, sieluaan ahdisti, päässä huumasi, raskaasti rinta hengitti — silloin tuikki valo aitan oven raoista — hetken seisoi Mikael kuunnellen — kuului lukuisia tuttavain miesten ääniä aitasta — silloin Mikaelin rinnassa pahoin riipasi ja silmissään musteni. Hän löi kumauttaen nyrkkinsä oveen ja Mataleenan nimeä huusi.
Mataleena oitis avasi, Mikaelin silmissä oli hullu hehku, näki Mataleenan edessään tummana haamuna, otsaansa pitelevän — sanoi Mikael silloin kylmästi, hammasta kiristäen:
— Ah Mataleena, Mataleena, ethän sinä nyt vain epäile, ethän sinä vain — pelkää!