Mikaelin sydämessä oli outo viha, hän uskoi tapaavansa Mataleenan yksin, nyt parvi poikia juuri hänen silmiensä edessä lyhdyn valossa istui Mataleenan huoneessa ja kirjavat kortit läiskyivät kirstun kannella, nauru kajahteli.
Mikael jatkoi:
— Sinä kutsuit minut luoksesi … sinulla ei ollut yhtä hetkeä minun varaltani. Aah, mä olen sairas … jumala, jumala, … minä syleilen sinua. Ah, sinä säpsähdät, pelkäät… Pelkää vain, siitä minä iloitsen. Minä vihaan sinua, Mataleena, Mataleena rakas!
— Ole järkevä! rukoili Mataleena.
— Järkevä, järkevä! Haha … minä vihaan sinua iankaikkisesti! Sen tiedät!
Kiroillen ja nyyhkien, viheltäen poistui Mataleenan luota syysyössä Mikael, lähtiessään pari ruutua Söyrharjulla rikki helähti, hän ne sirpaleiksi sinkautti.
* * * * *
Iäti epäilevä, loppumattomasti viilaava, kylmä kuin jää, alati raivoisaa kostoa etsivä on korven kontio, joka ennen punajuuriputkien parissa viihtyi, kun sen rintaa kerrankin on haavoittanut piiloista lennätetty nuoli. Mikä oli se kohtalo, Mataleena, joka syyttömään käteesi asetti pistävän, myrkkyisen nuolen? Katso, Mikaelin rinnasta vain pieni verenpisara pirahti; iäksi on hänen verensä sinulle mustaksi, hirvittäväksi, leppymättömästi vainoovaksi myrkyttynyt!
* * * * *
He kohtasivat toisensa usein, vaan kertaakaan eivät he rakkaudestaan toisilleen puhuneet.