Mataleena Mikaelia vavahtaen, epäröiden lähenee, Mikaelin sydämessä syttyy kiihkeä jano.
Mataleena epäröiden lähestyy, tiheään liikkuu povi, syvinä katsovat silmät aavistavat ja pelkäävät.
Kun Mikael häneen katsoo, on kuin hän tahtoisi Mataleenaa rukoilla, ei tiedä miksi — joitakin tulevia tuskia hän tahtoisi Mataleenalta anteeksi rukoilla. Mutta suutaan hän ei saa auki — niin on hänet vallannut haihtumaton epäluulo ja haikeus.
Ja kuitenkin Mikael vain Mataleenan päivällä nähdäkseen aamuisin unestaan herää.
Kun Mikael Mataleenaa lähenee, tahtoisi Mataleena hänelle paljon puhua, Mikaelin kärsivä katse häntä näännyttää, hänen suunsopissaan on suloinen, karvas, katkera kipu — vaan jos Mataleena nöyrän sanankin virkkaa, niin Mikaelin suu vääristyy kankeaan, raivoisaan nauruun — silloin Mataleenakin ylpeänä otsaansa nakkaa ja nauraa, nauraa! Puristuu nyrkiksi Mikaelin käsi, kärsien he toisistaan eroavat.
* * * * *
Mikä on Mataleenan mieli, kun jälkeen yön herää syksyisen aamun harmauteen?
Hänen on kuin näkisi unta vielä, punaisten viulujen soitto korvissaan helisee, raukeasti raottuvain silmäripsien alla näkee hän kisatuvan ja ylpeän nuorukaisotsan, säteilevät silmät hän vielä näkee, Mikaelin väkevä käsivarsi kietoutuu hänen vyölleen, syttyvät povessaan janoisina ja kiihkoisina salaisimmat, kuumat halut, hillitön riemu silmistään säteilee.
Vaan syysaamuna varhaisena sade akkunoissa rapisee: arki, työ, arki, työ, arki, arki, työ. Tuuli sohahtaa, märät pisarat ruuduissa välähtelevät.
Niin hiljaista, tyhjää, yksitoikkoista. Mataleena tahtoisi vain nukkua, että näkisi onnen edes unessa.