Kun hän hiuksiaan sukii, alkaa syystuulessa kuulua humina kuin kaukaisista uruista ja lähteväin, seuduilta pakenevain joutsenten laulu.
Ensimäinen on valkean joutsenen laulu. Se laulaa: kaikki on pois, pois! Mataleena kuuntelee, silmänsä kostuvat, hiljaa hän toistaa: kaikki unten ilo on pois!
Toinen laulu on harmaan joutsenen laulu. Se on: nykyhetken ikävä on suloinen seura! Ja Mataleena hiljaa hyräilee: nykyhetken ikävä on suloinen seura!
Mutta kolmas joutsen, se on oudon musta ja hirvittävä ja sen laulu huutaa: kaikki tuleva on turhaa!
Silloin Mataleena säikähtää, silmissään on ikuinen tuska, suka kädestään putoo ja hän parahtaa: pois, pois, lennä kauas toivottomuuden musta lintu! Kaikki tuleva on turhaa?
* * * * *
Kun Mataleena taas pitkän ajan jälkeen näki Mikaelin Söyrharjun tuvassa, niin hän säikähti, kätensä vapisivat, oli sortua maahan. Suloinen, hiljainen liikutus ja riemu hänet valtasi.
Vain Mikaelin kellervän tukan Mataleena jo etempää näki, silmänräpäys kului kuin ihana uni.
Mikael lähestyi Mataleenaa, Mataleenan sydän oli tykytykseensä tukehtua. Mikael vavahti Mataleenan nähdessään, oli kuin hän olisi aikonut seisahtua Mataleenaa tervehtimään.
Ja nyt — tylynä kulki Mikael Mataleenan ohi.