— Isännälle minulla on asiaa! sanoi Mikael, heitti Mataleenaan ilkkuvan katseen. Tuvan perälle isännän kamariin hän katosi.
Mataleena seisoi hetken tuvassa yksinään kuin tajuttomana, näkönsä menettäneenä. Sitten alkoi poveaan pusertaa ahdistava tuska.
Jumala, jumala, lohduta nyt Mataleenaa, ettei hän jälleen itketyitä kyyneleitä itkisi.
Mataleena ei jaksa uskoa … aavistaa, että Mikael hänet tahtoo hyljätä … niinkuin he koskaan olisivat toisilleen tehneet muuta kuin hyljänneet!
Ilman leppoista sanaa tai hymyä kulki Mikael Mataleenan ohi heidän kohdatessaan pitkän ajan jälkeen!
* * * * *
Mikael! Miksi uhmaat ja koetat aidoilla tukkia korven ylpeän naarashirven teitä? Etkö tiedä, että hän niiden yli hyppää, ettei häntä aituuksiin suljeta, ettei nöyryyttämällä tule vangiksi Mataleena!
* * * * *
Niin kauan on Mataleenan suosiota etsinyt Söyrharjun punasilmäinen, lakea vaari, virsiä veisaava, kalveakasvoinen, nauramaton körttiläinen. Ei ole Mataleenalta hänen palveluksessaan puuttunut leipää, ei unta eikä kirjavia hunnun nauhoja, niin pietisti ja koreutta kammova kuin hän onkin. Eikä ole hän torunut Mataleenaa kylän juoruamasta kevytmielisyydestä. Vain alakuloisesti, silmät vesissä ja sanaakaan sanomatta on hän häneen katsonut jälkeen sellaisten öiden, jolloin oli kylän miehiä pihoiltaan ajellut. Ei ole hän raaskinut estää Mataleenaa etsimästä nuorten keinuja, viulujen vinguntaa ja tanssituvan kolkkavia lattiapalkkeja avaralla, korkealla kylällä.
Ne ovat, ihmiset, kylillä kertoneet, että Söyrharjun mies tavoittelisi Mataleenaa itselleen, vaan ettei Mataleena hänestä muka välittäisi, hänen itkusta punaisille silmilleen nauraisi. Mataleenalla on tarjolla niin monta nuorta rikasta. Onhan Mataleena riha ja taitava, vankka on hän tekemään työtä.