Mutta nyt alkavat kylillä kertoa, ettei Mataleena ainakaan Mikaelista välittäisi, sillä Mikael on köyhä. Sen jutun on Mataleena itse levittänyt kylille.
Ja sitten he alkavat supista, että Mataleena on ruvennut suosimaan
Söyrharjun vanhaa miestä.
* * * * *
Mataleena! Luuletko näin kesyttäväsi korven pedon, jota haavoitat, jonka rintaan yhä ammut epäluulon ja vihan myrkyttävät nuolet!
* * * * *
Kun Mikael kerran tuli Söyrharjulle, tapasi hän isännän kamarissa
Mataleenan ja Söyrharjun miehen istuvan syli sylissä sängyn laidalla.
Hämillään, pelokkaana lähti isäntä kamarista. Mikael lähestyi kiihkeänä
Mataleenaa.
Mikaelin sanat iskivät myrkyllisenä ivana, iskivät Mataleenaan kuin nälkäiset, punakitaiset korpit.
— Ah Mataleena, mitä sinä vavahdit! Oi, sinähän näytät haluavan vain ilkkuen hymyillä. Älä, älä! Minä en kärsi nyt hymyjä! Myrkkyä, myrkkyä tahdon olla, minä sinut revin! Oi Mataleena, osaatko sinä alati noin hymyillä! Oh, ethän sinä enää osaakaan, ethän… haha! Ilkiön kynsillä revin kasvoiltasi pois hymyjen verhot! Mitä on hymyjen alla? Haha, petosta, petosta!
Mataleenan povi alkaa vavahdella kuin neuvotonta raivoa ja katseessaan, huulillaan on jotakin rajattoman inhon sekaista, vihaavaa.