Huutokauppa-iltana tuli Mikael Söyrharjulle humalaan itsensä juoneena, iloisena ja haikeana, ylpeänä ja kalvaana, raivona, vihaavana ja rakastavana.
Itkivät he silloin yhdessä, hän ja äitini Mataleena. Sinä yönä he siittivät minut onnenpojan, korkeiden vaaranteiden väkevän, kavalan, viekkaan, oikullisen lapsen.
Kiitän sua isäni, ellen sua suinkaan monesta hyvästä kiitä, niin kuitenkin siitä, että ohimoillasi kimelsivät viinan hehkuvat helmet silloin kun ihanan elämäni minulle lahjoitit!
Väkevä on sydämeni kuin korven koski, ylpeä on eloni kuin metsän rajun hirven, ja rypäleet kulmillani kukoistakoot — lyhyen hetken!
* * * * *
Kysyi mun äitini Mataleena Mikaelilta silloin kun juorut kylillä jo kulkivat ja vanhain akkain punaiset pienet silmät alkoivat kiihkeinä kiilua ja heidän leukansa lonksuttaa Paunolan isännästä, perheellisestä miehestä ja Mataleenasta, lapsikkaasta naisesta; kysyi mun äitini Mataleena Mikaelilta silloin kun jo tunsi minun kohdussaan liikahtelevan:
— Rakastatko sinä oikein minua vielä?
Mikael kolkosti ja hiljaa:
— En!
Ja sitten nyyhkivän hiljaisuuden jälkeen hän jatkoi kylmänä, kostonriemuisena: