Sitten kiiruhti torilta sillalle laiha, nuorenlainen mies, käsivarrella matkahuopia ja kuluneet patiinit jalassa, sääret notkuivat omituisen ryhdittömästi, ison, kyhmyisen otsan alla silmissä oli tuijottava, suruinen ilme. Hän oli kauppaneuvoksen kaukainen sukulainen, hänen sahansa konttoristi Heitukka… Hän laski nyt huovat sillan kaiteelle, meni Könölinin luo ja kuiskasi hänelle, silmissä imarteleva ilme:
"Köksä ja sisäkkö lähettivät nuo viltit. Minulta jäi kertomatta sieltä maalta, että tänä aamuna se ukko toi sammaleita sahan työläisasumuksiin…"
"No?" kysyi Könölin ja hymy värähytti hänen kuivanlaisia huuliaan.
"Minä", änkytteli nuorimies koettaen vääntää suutaan ymmärtävään hymyyn, "minä … haha … makasin… Ukko odottaa… Ja kun menen sitten sinne … vei se aikaa … niin sammaleet ovat märkiä, sanoin; niin, tällä poudalla…"
"Jaha, jaha", keskeytti silloin kauppaneuvos. Mutta Heitukka jatkoi:
"Ukko antoi silloin sammaleet puolella hintaa … kun oli kauan odottanut, niin täytyi ottaa. Mutta nyt minä … kun kauppaneuvos oli lähdössä … jos vähän rahaa…"
Ja Heitukka katsoi rukoilevasti Könöliniin.
"Hyvä, hyvä", sanoi kauppaneuvos silloin. "Mutta kuulehan; muistin tässä, tarvittaisiin sinuakin siellä retkellä, soutamassa koukkuja. Tulehan nyt meidän kanssamme huville; onhan siellä nuoretkin", jatkoi hän hienosti silmää iskien. Sitten iski hän vielä tuikeammin ja naurahtaen toista silmäänsä, nyökki päätänsä eväskoreihin päin ja jatkoi: "Ja onhan sitä mukana muutakin."
Konttoristin kasvot kirkastuivat ja hän kiitteli:
"Kyllähän, mielelläni soutajaksi… Mutta…"