Hän katsoi kysyvästi tuonne syrjään kauppaneuvoksettareen. Maissi-rouva olikin kuullut Könölinin sanat, hän kääntyi nyt yhtäkkiä ja vilkaisi silmät leimahtaen konttoristi Heitukkaan ja kysyi vihaisesti mieheltään:
"Kuinka monelle siellä paatissa sitten on tilaa?"
Rouvasta oli tuo sahan konttoristi inhoittava, hyh: melkein kääpiö, sellaisessa asussa, hihat liian lyhyet, ja aina pää kallellaan. Hän ei ymmärtänyt, mitä hyötyä ukolla saattoi olla tuollaisestakin.
Kauppaneuvos vastasi vaimolleen:
"Niinkuin sanon, meille tulee mukaan toinen venhe, tarvitaan soutajaa."
Siihen aikoi Maissi-rouva virkkaa ilman muuta, että lähettäköön juomaan
Heitukan hotelliin, anniskeluun kuin ennenkin. Mutta silloin törmäsi jo
Bongmanin moottori laituriin ja rouva huudahti:
"Pois nuo himmelit, minun sängyntäkkini."
Ja hän aikoi jatkaa juuri sitä asiaa, olisi haukkunut Bongmania, ellei olisi sekaantunut; sillä yhtäkkiä hän värähti ja hytkähti ja hänen kasvoilleen tuli vilkas, ihastunut ilme ja hänen kupunsa oikein ponnahti korkealle, sillä hän oli kuulevinaan takaansa tutun äänen, leveähartiaisen kirjakauppias Muttisen. Se oli kuitenkin pettymys, ainoastaan Oiva Tommola se siellä kumarsi nyt hänelle ja sanoi, muutettuaan äsken ääntänsä järeämmäksi:
"Se olen minä vaan ja tuon terveisiä, ettei kirjakauppiaalla ole aikaa tulla retkellemme. Minä kuvailin hänelle eväitten makupaloja, mutta hän sanoi, ettei voi tulla, vaikka siellä tarjottaisiin paistettuja enkeleitä, he-he. Hän on kyllä herkkusuu, mutta ei mitenkään nyt ennätä. Sellainen mies se Muttinen."
Maissi-rouva lensi mustanpunaiseksi: kuinka hän uskalsi, tuo Tommola, penikka? Mitähän se Muttinen nyt hänestä oikein luulee, mitä lienee Tommolalle jo kerskunut? Nyt hänen, Maissin, täytyi pakostakin lähteä huviretkelle, vaikka oli jo aikonut jäädä pois eikä nyt enää liioin sinne tahtonut. Hän antoi siis Bongmanin sinivalkoisen teltan olla rauhassa.