Samassa soutivat Kasinolta päin myöskin Lauri Falk, Svea ja Mimmi; viimemainittu heistä kantoi pianistin kitaraa, hänellä oli merimiespuku ja hänen silmänsä kiilsivät häntä lähestyvälle Tommolalle matruusihatun reunan alta, jonka otsanauhassa paistoi kultaisin kirjaimin: "Farväl".
Bongman huusi venheensä perästä joukolle:
"Onko tämä presiist, matkaan nyt, jos yksi viivyttelee ensin, niin sitten tietysti toisetkin! Pois täältä tomusta. Meillä on sievä matka, jos aiomme siihen saareen, jossa kauppaneuvos tahtoo halkopinojaan syynätä. Onneksi kulkee tämä alus nopeasti. Seitsemän henkeä, se ei ole paljon väkeä, ei kuin kahdeksan, unohdin luvusta itseni, herra kapteenin. Minä asetun koneen ääreen. Tuonne perätuhdolle, kauppaneuvos, ja muut…"
"Minä kokkaan!" huusi Mimmi.
"Ja minä kanssa, niin loitos kuin suinkin koneesta", jatkoi Tommola.
Bongman matki kiukustuneena häntä:
"Jaa, jaa, sinä siinä, pidä sinä huoli matopytystä, ollaanko me jo sinut? Kas niin, nyt alkavat daamit kiljua. Rasvaa muka, ei se ole muuta kuin tervaa. Äsh, että noita ankkoja tuodaan mukaan kalamatkalle. Silkkineen ja ötkälönnineen. Ettekö te tiedä, että oikeassa meikäläisessä purressa täytyy olla tervaa, nyt koneöljyä, madam, asettakaa ahterinne keskelle. Neiti Svea Ruusa tuonne! Ja te, Heitukka, tulette minulle hantlankariksi."
Sillä välin oli kauppaneuvos vetänyt hymyillen Bongmanin teltan pois. "Muuten saatan laskea laivan karille", sanoi hän; "enhän näe tässä koivuiltakaan oikein eteeni". Viimein lähti moottori pieni venhe perässä laiturista, jolle oli kerääntynyt pikkupoikia ja joukko aikuisiakin katselemaan, lähti komeasti ja tasaisesti, piirtäen suuren kaaren siltojen välille. Bongman huudahteli koneen ääressä seisten: "Puhu piru purjehesen, anna airoille apua! Se menee, menee!" Ja kun tultiin suuren ulapan suulle, joka lepäsi aukeana ja autereisena, paistoi maisteri Bongman kuin aurinko, hän ei enää edes äännellyt, hän kuiski vain itsekseen, aivan kumaraan painuneena: "Mainiota, mainiota!" Niin, siinä hän näki itsensä sielussaan jonkinlaisena muinaissankarina seisomassa venheensä perässä, punainen viitta yllä, toinen käsi puuskassa ja toisessa valtava koskimela. Näin sitä juhlallisesti mentiin.
Lauri Falk sanoi siellä hiljaa Heitukalle, jonka luokse kokkatuhdolle hän oli joutunut: "Kuinka, eikös me olla tuttuja?" Konttoristi Heitukka kohotti isoa, surullisesti kallellaan riippuvaa päätänsä ja hänen synkät silmänsä kirkastuivat lapsellisesti, kun hän katsoi Falkiin.
"Johan ajattelin", vastasi hän, "että Valkin Laurihan se oli. En uskaltanut kysyä…"