He kättelivät nyt hartaasti, Heitukan muisti Lauri, olivat samasta kylästä, yhdessä mäkeä ennen laskeneet. Muisti, että Heitukka oli ollut jo kansakoulussa pilkattu tuon ruman päänsä ja hiukan kieron silmänsäkin tähden; munaotsaksi olivat muuten häntä sanoneet. He pakisivat nyt hiljaa lapsuudenmuistoistaan, lämpöisesti toisiinsa katsellen. Lauri Falk sai kuulla, että Heitukka oli ollut nelisen vuotta kauppaneuvoksen palveluksessa; sen sanoi Heitukka omituinen, hymyntapainen irvistys huulillaan ja sylkäisten niin, että kuuma koneen hattu pirahti.
Kauppaneuvoksetar katsoi ällistyneenä Falkiin, kun hän puheli Heitukan kanssa, vilkaisi Heitukkaan ja nosti halveksivasti pyöreää, punertavaa leukaansa. Yhtäkkiä hän kysyi sitten pianistilta, aivan kuin hänen pakinansa Heitukan kanssa keskeyttääkseen ja samalla ikäänkuin joissakin muissa mietteissään:
"Ja herra Falk aikoo jälleen sinne vesimyllylle? Mitä te siellä teette?"
Lauri Falk heräsi unelmistaan, epämiellyttävällä tavalla. Hän huokaisi:
"Niin, mitäkö teen? Työtä kai."
"Tietysti, komponeeraamista. Mutta mitä sitten?"
"Sitten, jaa. Ulkomaille kenties. Italiaan, ihana maa. Ja Pariisiin."
"Minkätähden?" kysyi Maissi-rouva katsoen Falkiin pitkään.
"Hm, opiskelemaan. Condén [tarkoittaen konservatorion johtaja Lucien Cepétä] johdolla", valehteli Lauri, sillä nyt hän oli seurassa ja piti esiintyä.
Rouva katsoi häneen ja sanoi leveästi: