Eteisen lahonnut permanto kolisikin; ja kun loiseukko, kuiva ja ruskea, pistäysi nyytti kädessä sisään, sanoi Liisa:
»Minä olen näytellyt täällä kortteja, pitänyt selskaapia…»
»Sinä»… vastasi muori Liisalle puolittain vihaisesti, samalla kuin kätteli Falkia. »Kirjoinesi … joutaisivat … kaikki taas jutellut varmaankin … itsekin narrattava. — On, kyllähän niitä on munia, taitaahan niitä kaksi ja puoli paria … saahan nuo, kun maksaa. Menehän, tyttö, tuolta kyökistä hakemaan…»
Pikku Liisa tulee piankin takaisin. Mutta nyt hän kantaa munien lisäksi suurta vihkoa syreenin terttuja, ja angervopensaiden valkeita kukkia, ja sanoo Falkille:
»Minä toin teille kukkia … ei mitään, on niitä siellä, täällä on paljon kukkia kesällä, herrasväkien… Mutta tulkaa, tulkaa meille juhannuksena. Täällä on sellainen pyöreä lehtimaja syreeneistä, ryökkinät siinä ennen istuivat, kahvia joivat, mennäänkö sinne? Nyt jos mentäisiin? Se on niin ympyriäinen kuin mikä linnunpesä. Mutta juhannuksena tulkaa, ihan varmaan, silloin on täällä sulhaseni, jonka kanssa minä istun silloin siellä. Tulkaa, olkaa hyvä … selskaapia, herra Valkki.»
URHEILIJA TOMMOLA
eli »Mens sana in corpore sano».
Tuomari Tommola on ruvennut urheilemaan. Terveyssyistä on täytynyt.
Oli hän urheillut jo ennenkin, kauan sitten, pienenä nallikkana mamman luona, eh-eh. Siellä hän oli lyönyt isipapan pihalla veljiensä kanssa painia ja pureskellut heitä koipiin, sillä hän oli nuorin kyläkauppiaan lapsista. Ja hiihdelleet he olivat kuin Jukolan pojat. Mutta nyt ei hän ollut enää pitkiin aikoihin hoitanut terveyttään.
Äskettäin hän kuitenkin alkoi tuntea sydämessään merkillisiä pistoksia, jotka muuttivat hänen muotonsa tummaksi ja arvelevaksi. Tommolan punaisen muodon, naaman, joka on pyöreä kuin täysikuu ja kiiltää kuin saippuoitu. Ilosta se kiilteli vielä äskettäin, hänen syödessään illoin vankasti pihvejä ja höystettyjä makkaroita, afääreistään jutellen, kallistaen ruokanaukkuja ja ajatellen, kuinka hän sitten ryntäisi tyttöjen perästä kuin orhi. Sellaisena hän luuli kestävänsä, vaikk'ei joskus saanut öisin unta: niin mietti hän päässään tulevaisuutensa afääreitä, muikunkauppoja ja muita. Mutta sitten alkoivat ne pistokset! Ja omituinen ahdistus sydämessä. Johtuikohan se siitä, että hän söi mansikoita siemenineen? Ehkä ne siemenet olivat tunkeutuneet umpisuoleen? — Oiva Tommola meni levottomana lääkäriin. Tuttu tohtori sanoi kyllä, että sydänhermot olivat ehkä hiukan kiihottuneet: sopisihan Tommolan, jos hän neuvoja vaatisi, nauttia illoin ainoastaan yksi pihvi ja pienempi luku pippuroituja makkaroita; naukkuset ja tyttöset menisivät vielä mukiin… Silti Tommola pelästyi. Hänen mieleensä johtui kauppaneuvos Könölin, joka oli kuollut yht'äkkiä sydänhalvaukseen, juuri kun oli kaiken ikänsä ponnisteltuaan päässyt rikkaaksi. Ja Oiva Tommola aikoi itsekin rikkaaksi.