Ja kuinkas ollakaan: kun hän oli puotipoikana eräällä kauppiaalla, hän sattui kuulemaan, että itse kauppaneuvos Könölin oli sukua hänelle, kaukaista sukua, — oli syntyisin samasta pitäjästä kuin hänkin. Ja Mertsin isäntä, kauppias, oli silloin yllyttänyt häntä kääntymään Könölinin puoleen ja pyytämään avustusta, koska näet Mertsi ajatteli, kuinka hän pääsisi kauppakouluun.
Mertsi oli mennyt Könölinin puheille, ja Könöliniltä lähtikin apua hiukan koko sen koulun ajan.
Mutta siinäkin koulussa toi köyhyys ja rumuus Mertsille surua. Aina oli hän siellä elänyt syrjässä. Kukapa tyttökään saattoi tuollaista kierosilmää muuta kuin ehkä säälitellä?
Ja niin yksinäiseltä ja katkeralta alkoi maailma tuntua Mertsi Heitukasta, että hän sitten, kun oli päässyt kauppakoulusta ja saanut pienen viran täällä kauppaneuvos Könölinin sahalla, rupesi palavasti haluamaan jotakin läheistä, rakasta.
Siitä se hänen synkeytensä alkoi.
Palavasti haluamaan, että hänelläkin olisi jotakin omaa, omaista, johon hän vetäytyisi kiinni.
Niin, silloin hän oli ryhtynyt tiedustelemaan, missä hänen sukulaisiaan olisi. Äitiään hän oli kai erityisesti tarkoittanut, mutta hän ei puhunut niin, sillä äidistään hän lienee jo pienenä kuullut sellaista, ettei hänen mielensä nyt tehnyt kysellä, missä äiti oli.
Ei voinut poika kysellä äitiä, vaikka oli kai jo vuosia sanomattomasti kaivannut juuri häntä. Hän mahtoi pelätä, että hänelle ladeltaisiin äidistä taas samoja kuvauksia kuin ennen lapsena, hänelle, joka kuvitteli itsekseen äidin helläksi ja hyväksi, parhaaksi lohduttajaksi.
Sillä tavoin sukulaisia tiedustellessaan Heitukka saikin kuulla, että eli se äiti vielä, jossakin toisessa pitäjässä. Jopa ilmoitettiin hänelle, että hänellä oli yksi sisarkin, karvarin kuoleman jälkeen syntynyt. Sisaren oli äiti jättänyt köyhäintalolle, — sieltä hän oli karannut jonnekin, — eikö liene joutunut Helsingin kaduille. Äidistä ei kerrottu sen enempää.
Suruiseksi se vihjailu teki Mertsin, mutta ei hän siitä vielä sen enempää välittänyt. — Kukapa tiesi, millainen äidin kohtalo oli ollut, — ehkä oli köyhyys ja kurjuus hänet kaikkeen pakottanut. Ja varmaan oli äiti jostakin salaisesta ja hellästä syystä antanut pojalleen ristimänimenkin Mertsi, — nimittäin Schmerz, joka merkitsee Tuskaa: Genoveva-kirjasta otettu nimi, sama kuin Genovevan poikasen.