Mertsi Heitukka tahtoi nyt nähdä äitinsä. Ja kai ehkä hiukan näyttää itseäänkin. Edes jollekulle, — että tässä hän nyt oli, miehenä, konttoristikin oli, kovasta kohtalostaan huolimatta.
Siksi lähti hän siihen pitäjään, jossa kertoivat äidin elävän.
Siellä hän sai kuulla, että äiti asui jossakin mökissä salon sydämessä, ja oli jälleen sairas, niinkuin usein ennenkin.
Heitukka riensi äitinsä luokse… Se oli ollut heinäkuinen päivä; kangas, jota Heitukka kulki, — oikeinpa komeaksi pukeutuneena: vaalea huopahattu päässä, korviin ulottuvat kaulukset, ja punaisen ja viheriän kirjava liina kaulassa, keppi kädessä, — höyrysi kuumuutta; tien varrella kiiluivat pienet ja punaiset ketoneilikat.
Järkytetyin mielin oli Mertsi pujahtanut matalasta ovesta pirttiin, jossa hänen äitinsä oli maannut. Vakavana ja onnellisena hän oli mennyt, — koreaa kravattiaan asetellen, — vuoteen luo, jossa äiti vääntelehti, ja ojentanut äidille kätensä.
Tervehdittiin siinä. Äiti katseli poikaa, heltyi huokauksiinkin. Mutta kun Mertsin puhe sitten oli saanut ikäänkuin tutkivan sävyn, keskeytti äiti yht'äkkiä sanomalla mökin väen kuullen:
»Rumapa, ruma hänestä tulikin.»
Oudosti se mahtoi käydä Mertsin sydämeen. Mutta Mertsihän tiesi, että äiti puhui totta, — ja kai äiti oli sanonut niin ainoastaan salatakseen joitakin muita tunteitaan. Joskaan hän ei nyt päässyt lähestymään äitiä sen enempää, niin varmaankin äiti oli lähestyvä häntä sitten, myöhemmin, kun oli tullut jälleen terveemmäksi.
Niin, sitten, kun Mertsi oli ottanut hänet hoiviinsa, sillä sen hän aikoi tehdä.
Ja hän teki sen. Hän käänsi kukkaronsa nurin, ja lähetti äidille lääkkeitä, ja käytti häntä kaupungissa tohtorissa, jopa saikin hänet terveeksi.