Silloin oli Heitukka noussut, hän oli osoittanut oveen ja huutanut:
»Ulos!»
Äiti oli mennyt, uhaten ja nauraen.
Heitukka ei ollut jaksanut päästä paikaltaan, vaikka hän olisi tahtonut juosta tuon naisen perästä, kuristaa, tappaa hänet, sillä äidinmurhaaja hän olisi tahtonut olla.
Mistäpä hän, huonopäinen raukka, olisi ymmärtänyt sielujen tavallisia luonnonoikkuja, sairaalloisuuksia? Kuinka hän olisi osannut loihtia esille viheliäisyydestä niitä kullanmuruja, joita ehkä piili sen pohjalla? Varmaankin hän olisi ilolla tyytynyt muruihinkin, jos olisi niitä saanut.
Ei, Heitukka nousi vähän ajan päästä, otti pankolta kekäleen ja sytytti tuleen sen mökkinsä. Se on totuus sen mökin palosta.
Sitten hän oli lähtenyt sieltä sielullisesti kovin runneltuna, liekkien lyödessä hänen takanaan mustaa taivasta kohti.
Siihen aikaan hän rupesi ryyppimään. Jos kuka kysyi häneltä jotakin mökistä, sillä hän oli onneaan suunnitellessaan kertonut siitä jo ihmisille, hän sanoi sen palaneen vahingossa; mutta jos äidistä puhuttiin, hän ei vastannut, vaan antoi muiden kysellä. Siitä alkaen hän on yhä luisunut; ja varsinkin sitten, kun Lauri Falk vielä kihlasi ja jätti Svean.
Ehkäpä Heitukka ajattelee, että kun hänellä on suku sellainen, niin mitäpä hänkään olisi muuta kuin turmioon tuomittu. Hän juo, — parhaasta päästä yksinään, asuen etukaupungissa: kukapa hänen seuraansa, ainoastaan jotkut maalaiset ja joutavat rentut.
LAURI FALK JA SVEA
eli rakkauden kuvitteluvoima.