Eivät loppuneet Lauri Falkin ja kauppaneuvos Könölinin tyttären välit vielä siihen, että Falk loukkasi Sveaa, kihlattuaan.
Lauri ei ampunut suinkaan itseään, niinkuin oli aikonut, sen tähden, että hän oli tullut suudelleeksi kauppaneuvoksetar Könöliniä. Hän lähti kyllä seudulta pois, kovin suruissaan ja tuntien itsensä aivan kuin maanpakolaiseksi; mutta hän eli sitten edelleen, Viipurissa, tavaten siellä vanhoja ystäviä, jotka auttelivat häntä, niin lauhkea ja mukava poika hän oli. Svea sai tietää, minne hän oli joutunut. Eikä hän jaksanut olla pyytämättä Laurilta kirjeellä selitystä äskeiseen inhottavaan tapahtumaan. Falk antoikin sen hänelle niin suoraan kuin voi, paljastaen koko heikon ja hetkellisen luonteensa käsittämättömät kuilut, joihin hänellä ei ollut voimaa estää itseään suistumasta, ja salaamatta ainoaakaan puutteistaan, mikäli niitä tunsi.
Svea vastasi sitten Laurille katkerin moittein, näyttämällä hänelle, kuinka ruma hänen tekonsa oli ja miten se saattoi ihmisen, joka sitä ajatteli, suorastaan epätoivoisen masennuksen valtaan. Mutta rivien välistä kuulsi kuitenkin, että Svea syytti tapahtumasta enemmän äitiään kuin Lauria, sekä pahaa maailmaa ja elämää, joka oli jättänyt Laurin sellaiselle kehitysasteelle. Ja kuohuvimmin kohdistui Svean tuomio hänen äitiinsä, jota hän silti nimitti kirjeessään säälivästi sanoilla »äitiparka».
Svea elätti isänsä kuoleman jälkeen äitiään ja jonkin aikaa sisartaankin, hankittuaan itselleen vähäpätöisen paikan pikkukaupungissa. Ja äiti antoi hänen itseään elättää, suunniteltuaan tosin jonkin liikkeen perustamista Helsinkiin, mutta jättäen pian ne aikeet.
Svea ja Falk alkoivat pian kirjoittaa yhä useammin toisilleen. Sietämättömän raskasta näytti Sveasta elämä olevan. Mutta tietoisuus velvollisuudesta äitiäkin kohtaan tuntui hänessä kasvaneen viime aikoina horjumattomaksi. Ja sitä paitsi ajatteli Svea ihmisistä lopultakin, että he olivat sellaisia, joiksi olivat luodut: eivät voineet olla toisenlaisia.
Svean elämä oli kovin yksinäistä. Hän ei jaksanut suvaita ihmisten seuraa: hän kaipasi aistia, hienoutta sanoissa, teoissa ja puvuissa. Muut pitivät häntä naurettavana; hän vihastui näet parjauksista, hän kärsi ylenpalttisesti, jos ketä loukattiin. Hän meni ihmisten mielestä liiallisuuksiin köyhien auttamisessa, antoi heille vaatteita, joita olisi itse kipeästi tarvinnut, saaden lisätyöllä hankkia sitten itselleen toisia. Hän kasvatti omituisia kasveja, joiden kukat olivat tulisen värisiä; hän sanoi tuntevansa lumen tuoksun: väitti sen muistuttavan vaniljan hajua; hän luki Tagorea, ja tutki viime aikoina myöskin Swedenborgia. Melkein kaikki iltansa Svea vietti yksin kotonaan, kärsien äitinsä oikut, lueskellen ja ommellen.
Mutta salassa hän varmaankin toivoi vielä jotakin Falkista.
Sillä hän oli antanut Laurille heti anteeksi. Hän rakasti Lauria.
Ja nyt oli Lauri viimein mennytkin urkurikouluun. Svean toiveet kasvoivat. Hänen ainoa ilonsa olivat Laurin kirjeet, jotka virkistivät häntä yksitoikkoisuudessa ja saivat hänelle tulevaisuuden hohtamaan omituisena kangastuksena.
Lauri Falk oli alussa samoin yksin.