»Paha kyllä, viiden», murahtaa Aapeli Muttinen.
»Paha kyllä, mikä sana, mainiota, Muttinen!» huudahtaa Kikka. »Mutta pidetään nyt hauskaa … seuraa daameille. Mitäs te, naiset, arvelette tuosta raamittomasta taulusta?»
»Se ei ole mallin mukainen», sanoo neiti Pohjantähti.
»Kuinka niin, kuinka niin?» kysyy Kikka.
»Miksi täytyy taiteilijalla aina olla … alastomia maalatessaan malli?» kysyy neiti Kaipainen.
»Kuinkas hän muuten voisi naisen maalata?» sanoo Kikka.
»Maalaisi valokuvista», arvelee Manta Ahma.
»Hahaa», nauraa koko seura.
Kikka ehdottaa:
»No, no… Ruvetaanko me sokkosille? Tai ei … ei, minäpä näytän naisille jotakin uutta… Me ruvetaan hypnotisoimaan! Helsingissä opittua… Te … te olette opjektiivi, neiti Kaipainen. Minä voin hypnotiseerata, sen tietävät monet, minulla on sellainen… No, neiti … neiti Enne-Leena, katsokaa nyt vain silmiini… Oh, oh, ei voi katsoa… Se naisen sydän! No, ei vaivata. Mutta … anteeksi … mutta minäpä luen teille runon. Viimeisen runoni. Se on ehkä oikein hyvä, näin jos tohtii itse sanoa. Ei, se ei ole vielä paperilla, mutta minä teen sen heti. Ainoastaan arkki, jos saan luvan… Otanko paperikorista? Minä asetun hetkeksi tähän kirjoituspöydän ääreen, istukaa te muut vain, jutelkaa, minä saatan hyvin ottaa osaa pakinaanne. Hahaa, vitsillä sanoen… Napoleon tikteerasi kolmelle yht'aikaa… Hetki hiljaisuutta. Sonetti 47…»