Nyt Kikka kirjailee, kääntyen välillä muihin päin, jotka juttelevat ja nauravat keskenään, ja nakkaa jonkin sanan heidän pakinaansa, jatkaen samalla runoaan. Nyt ottaa Tuulikki Pohjantähti runon ja lukee sen ääneen:
»SONETTI NAISILLE.
Yölamppuni punaisen sytytän ja hiirin
työn ääressä ma valvon, runoilija-haamuna.
On sallimus kolkko mun elämäni aamuna.
Mut ylläni kuulen ma rohkaisevan viirin.
Ja eessä näen runoilijain runoilijain piirin:
sen ystävän, jolla on otsa kuin maamuna, —
vitseillä kuin Heine, on lyöty veriraamuna, —
ja Danten ja Boccaccion keralla Shekspierin
He hymyilevät minulle, nuo nerot vähätuloiset.
Ja myöskin toiset ystäväiset yhtä suloiset,
ah, Sointu ja Tuulikki ja Manta, jotka antaa
Voipullia ne antaa ja kermaa, muuta kantaa.
En vaihtais siis sfeerien soitteluun ma Mantaa.
Syön tuskassa, pois epäilykset alakuloiset!»
»Ah, ah!» huutavat naiset.
»Hyi, hyi», toruvat toiset.
»Omituista», miettii joku.
»Maamunat, hm — hihuu», nauraa Aapeli Muttinen.