»Sanokaa, herra Kikka, mitä se kohta merkitsee teidän runossanne, siinä runossa, jossa on riiminä: Maailman kanteleet niin kaatavasti soivat?»
»Riiminä?» huudahtaa Kikka. »Oi naiset! Heikkous on nimesi, nainen! Sehän on miesten asioita, sellainen … aivotyötä… Mutta kuulkaahan, me Muttisen kanssa menemme nyt pienelle asialle, tulkaa, eikö niin, Muttinen… Niin, herra kirjakauppias, ja kai kustantajani, täällä ovat nyt ne runot. Mennäänkö toiseen huoneeseen? Luen niitä teille. Tässä on yksi, se on parhaita, se alkaa…»
He menevät peräkamariin, Muttinen asettuu nojatuoliin, Kikka jatkaa:
»Se on tällainen, hiukan leikillinen: Yö hiipii kerakkeesi immytunelmiin…»
»Kerakkeesi? Mitä? Hm … häh?» kysyy Muttinen.
»Niin, se kerake … vitsi, ymmärrättehän … naisväestä… No, jos se ei miellytä, niin tässä on toinen. Uutta tyyliä… Sillä tyyliä pitää olla: Tuuti hiljaa elämän viljaa, Sointua sulhoa varten…»
»Hm, viljaa, hiljaa, liljaa, niljaa», mutisee Aapeli.
»Niin, ei löydy muita riimejä. Mutta ehkäpä te vakavammasta… Tässä on sellainen: Oli minunkin syömeni kerran hellä ja hyvä, — ja henkeni herkkä ja…»
Muttinen kuuntelee kauan.
Siinä hän ajattelee, että Kikan ääni tuntuu levottomalta; ja eiväthän nämä runot ole sen huonompia kuin muidenkaan. Mitäs, jos auttaisi häntä esille? Kun on kerran Aapeli Muttinen.