Entä omenat sitten! Muttinen maiskuttelee suutansa ajatellen niitä omia Antonofkiaan ja Säfstaholmiaan, joita hän oli jo saanut syödä, jopa antaa muillekin … vieden sinne kaupunkiin laatikoissa.
Ja nyt, tulevana syksynä, Aapeli Muttinen aikoi pitää suuret kemut. Joko täällä Putkinotkossa tai siellä kaupungissa. Kynttilöitä palaisi joka huone täynnä lamppujen lisäksi. Vieraita joka huoneessa. Ja pöydillä olisi varsinkin omenoita, omia omenoita.
Ja kun ystävät niistä pitäisivät, hän työntäisi niitä heille, — jopa oudoillekin. Työntäisi kilomäärin, pussittain, toisille lykkäisi koko säkin selkään: »Ota, tuossa on, ryökäle, ota vaan! Ne ovat Muttisen Aapelin omenoita.»
Ja nyt…
Kun hän tuli maalle, oli pakkanen ne kaikki tuhonnut. Kaikki kolmekymmentä. Ei Käkriäisen huolimattomuus eikä viekas kateus ollut niitä lopullisesti turmellut. Vaan kova pakkanen.
Kaiken neuvottelun, juoksun, touhun, vedellä virkistelyn tehnyt turhaksi; kaikki suunnittelut ja pöyhkeilyn sillä, mitä niistä kerran tulisi. Pakkanen hävittänyt Muttisen tarhan niinkuin kaikkien muidenkin koko seudulla.
Pälkähtääpä nyt hänen päähänsä, viimeinkin, miksi rahvas täällä on koko ajan suhtautunut näihin hänen omenatarha-hommiinsa hiukan kuin pilkallisesti. Ja miksi tämän seudun talonpoikaistaloissa ei yleensä näe hedelmäpuita: pakkanen tuhoaa näet ne ainakin joka viideskymmenes vuosi.
Hm, ajattelee Muttinen, tämäkin kauneus, ylellisyys on siis meille liikaa. Ja moni muu…
Muuan toinenkin asia johtuu vertauskuvallisesti hänen mieleensä.
Niinkuin hän oli odottanut liikaa omenapuilta, niin muustakin elämästä, mukavuutta, täydellisyyttä, sopusointua.