Mutta touhua oli Muttisella hommatessa ne viisikymmentäkin tänne maalle, kun ne saapuivat kerran syksyllä taimistosta sinne kaupunkiin. Hän oli käynyt kaikkien kolmen puutarhurin puheilla ja pakissut ensin heidän kanssaan yhdessä, nähdäkseen kuka heistä oli asiaan pystyvin. Ja sitten hän oli valinnut parhaan ja neuvotellut hänen kanssaan erikoisesti juuri näistä viidestäkymmenestä omenapuusta, ennenkuin lähetti hänet sopivilla ohjeilla varustettuna tänne maalle niitä istuttamaan. Itse ei hän silloin vielä tänne joutanut, alkava ja vähävarainen mies; hänenhän piti haalia rahaa näitä istutuksia varten. Mutta ohjeet hän sen sijaan antoi tarkat: minkälaiset pengermät tarhurin piti teettää työmiehillä tänne rakennuksen ympärille, — juuri nämä samat pengermät, — ja piirsi hänelle valmiiksi kartankin, johon oli merkitty jokaisen omena- ja kirsikkapuun paikka. Monilla muillakin evästyksillä Muttinen hänet vielä varusti.
Ja kun hän ei silloin syksyllä päässyt töiltään kaupungista katsomaan näitä istutuksia, niin hän ajatteli sitten kaupungissa kaiken talvea, miltä ne näyttäisivät seuraavana keväänä, istutettuina sillä tavoin hänen mielensä mukaan.
No, aivan hänen mielensä mukainen ei istutus sitten ollutkaan. Pengermät eivät toteutettuina olleet sellaisia, joiksi hän oli ne ajatellut, — eikä puutarhurikaan ollut niitä teettäessään noudattanut tarkalleen hänen pyyntöjään. Ja mikä oli harmillisinta: monet puut kuivuivat jo kyynärän korkuisina, niin huolimattomasti oli sekin valittu tarhuri ne istuttanut. Muttisen täytyi kaivaa niitä pois paikoiltaan ja istutella niitä uudestaan, syvemmin muokattuun multaan ja kauniimpiin asemiin. Kuinka hän oli kaivellut hiki otsassa kuoppia, joiden piti hänen mielestään olla oikein leveitä, ja täyttänyt ne ruokamullalla, tilansa kaalimaiden mustimmalla ja kuohkeimmalla! Pää kuopassa ja leveä perä pystyssä hän oli sitten istuttanut puita uudestaan.
Mutta niistä hänen omistakin istuttamistaan oli vielä kuollut monta; hän oli jälleen itse tehnyt eräitä harmillisia virheitä.
Kolmisenkymmentä jäi kuitenkin niistä jäljelle, ja olihan työ niiden puolesta monenlaisten toivojen valaisemaa. Niiden versovissa silmuissa piilivät kauneimmat unelmat. Muttinen muistaa hämärästi ne kaukaiset alkukesän päivät, jolloin hän oli puuhannut lantaa omenapuilleen; lehmänlantaa hän oli koetellut, sitä oli vuokralainen, Juutas Käkriäinen, neuvonut, kujilla palanutta, talven alla seisonutta; sitä hän oli koonnut ja kanniskellut itse, Aapeli Muttinen. Mutta se tärveli, turkkilainen, omenapuita, niin hän oli myöhemmin kylillä kuullut. Siksi hän oli omin käsin kaivanut sitä jälleen puiden ympäriltä pois ja tuonut niille nyt hevosenlantaa, ja sianlantaa, tallista. Kädet kyynärpäihin asti moskassa hän oli touhunnut, sillä loma-aikana hän tahtoi vaalia puitansa.
Hän muistaa, kuinka ne sitten ensi kerran kukkivat, pienikokoisina ja hentoina, aukoen muutamia valkeita ja keskeltä punaisia kukkia, jotka hänen täytyi nipistellä pois, etteivät puut rasittuisi liian nuorina. Niin, Muttisen mieleen tulevat myöskin helteiset heinäkuun päivät, joina hän oli hälyttänyt talonsa väen, Käkriäisen vaimoineen ja lapsineen, kantamaan omenapuilleen vettä, kymmenet korvot alhaalta rannasta. Jopa vieraansakin hän oli pannut siihen urakkaan, paitsi että hän oli tietysti itse kantanut, mokomasta touhusta hiukan ärtyneenä.
Entä sitten puuhat niiden omenapuiden suojelemiseksi! Kirjeet vuokralaiselle, ettei hän saisi antaa lampaittensa ja kirottujen pässiensä niitä jyrsiä … eikä jänisten talvella, isojen rusakkojänisten, jotka tulevat aivan ikkunan alle helmikuun paistavassa kuutamossa, pelkäämättä koiraakaan. Niitä jäniksiä piti ampua; Muttinen hankki Käkriäiselle ampuma-aineet ja maksoi tapporahat. Ja peijakkaan myyrät sitten, maanalaiset sissittäjät! Ja metsärotat. Jäniksiä vastaan varattiin pahalta haisevaa hirvensarvi-rasvaa, ripustettiin sillä täytetyt tulitikkulaatikot puiden oksiin; ja rotille merisipulit ja muut myrkyt.
Kiviaidankin hän oli suunnitellut tuon alkuperäisestään paljon pienentyneen tarhansa ympärille; mutta sen nousemista odottaessaan hän oli antanut pystyttää pisteaidan, päistä somasti leikatuista laudoista tehdyn; harmaaksi oli se jo muuttunut, jopa vihertäväksikin, kauniin ja vanhan väriseksi… Viisitoista vuotta oli mennyt aikaa sen rakentamisesta, sujahtanut.
Ja omenapuut olivat varttuneet, ja olivat oivallisia omenapuita! Kelpasi näyttää vieraallekin, mitä niistä kuudesta-, seitsemästäsadasta oli jäänyt jäljelle. Muttinen oli niistä ylpeä, kun tuttavat niitä kevätkesällä ylistivät. Hän seisoi silloin ääressä aivan sanattomana, niin onnellinen hän oli toisten ihailusta, ja vielä enemmän itse puista. Ne olivat kasvaneet sievoisen töllin korkuisiksi; oksat olivat pystyt ja suorat kuin monihaaraisen kynttilänjalan haarut: kestäisivät mainiosti muhkeain omenain kuormaa. Ja kukkia ne olivat täynnä. Puut paistoivat yhtenä valkeana tukkuna Muttisen silmiä huikaisten! Ampiaisia pörisi niissä kaiken kevättä. Yhdessäkin puussa oli yksinään kolmetuhatta ja seitsemänkymmentä kukkaa, luki Aapeli kerran.
Kymmenvuotiaasta hän oli antanut niiden jo kantaa hedelmääkin. Ja ne alkoivat jo näyttää oikeilta omenapuilta, vanhoilta ja jykeviltä. Rungot olivat tulleet hiukan vinoiksi ja kehittyneet muhkuisiksi. Oksat olivat kiertyneet vapaasti, niinkuin oikea kauneus vaatii.