Koko ympäristö varustausi pukeutumaan kesään; metsä, joka oli saanut versoa melkoisessa luonnonrauhassa, oli kultaisen ilman harsoissa vaaleasti vihreä ja pyrki lehteen ja kukkaan. Mutta omenapuut seisoivat kaiken muun keskellä mustina, ne olivat kuin kalisevia luurankoja.
Otsa kurtussa ja huulet törröllään katseli Aapeli Muttinen ensin niitä. Hän oli harmistunut, sillä hän ajatteli hukkaan menneitä vaivojaan, mitä hänellä oli ollut noista hedelmäpuista.
Mutta samassa hän tunsi jossakin rintansa pohjukassa vieläkin kipeämmän piston: niiden menneiden aikojen muistelemisen tuoman surun, jolloin hän oli ne puut hommannut tänne. Mieleen johtuivat unelmat, jotka olivat eläneet silloin hänen niitä tänne toimittaessaan, kauniit toiveet, nimenomaan näihin puihin aikoinaan liittyneet. Ja miettipä hän siinä ylimalkaan muitakin, noiden omenapuiden tavalla hukkaan menneitä elämänsä asioita, luonnon jokapäiväisen ankaruuden hävittämiä.
Muttinen seisoskelee parvekkeellaan, keskellä korkeita koivuja, jotka loistavat kevään vaaleutta, kiiltäen täynnä pieniä ja tuoksuvia lehdenalkuja, ja katselee kuolleita omenapuitaan. Hänen mielessään kulkevat kuvat niiltä ajoilta, jolloin hän oli nuorempi kuin nyt, niin, ajoilta, jolloin tuo päälaki ei ollut vielä aivan kalju. Silloinhan ne nämä omenapuut istutettiin.
Muttinen hymyilee ja nyökyttää päätänsä, sillä hän muistaa hyvin, että hän oli suunnitellut tänne, tähän sangen pohjoiseen ja karuun luontoon, kokonaista valtavan suurta hedelmätarhaa. Enimmäkseen omenapuita. Kuusisataa, seitsemänsataa niitä piti täällä olla, ei enempää eikä vähempää. Hän oli ajatellut tarhan istutettavaksi porrasmaisille pengermille, jotka hän päätti kaivattaa tuohon huvilan ympärillä olevalle pyöreälle rinteelle.
Kuinka ne puut sitten kukkisivat, varsinkin omenapuut, ja kirsikatkin, oli hän silloin miettinyt. Koko mäen lähinnä rakennusta piti olla piankin kevätkesin valkea kukista kuin luminen metsä. Kerran olisivat puut ryhmyisiä, vanhan ja arvokkaan näköisiä, niiden oksat omituisesti kiertyneitä. Silloin hän istuisi niiden varjossa jonkun naisen kanssa, ja ympärillä pieniä pirpanoita. Entä ne makeat hedelmät sitten, joita varsinkin omenapuut kantaisivat. Muttinen piti omenoista, — vielä enemmän kuin kirsikoista, koska omenat ovat isompia…
Niin kummallinen ei hän ollut siihenkään aikaan, että olisi koettanut sijoitella tänne päärynöitä tai sitten luumuja.
No, kuutta-, seitsentäsataa ei niitä omenapuita tullut. Hän ei edes tilannutkaan niin paljoa, vaikka oli ensin aikonut: sen verran hän jo tinki alussa, että päättikin tilata ainoastaan sataviisikymmentä.
Mutta kuinka lienee käynytkään: tuli jos jonkinmoisia esteitä, ettei tilatuista saapunut enempää kuin viitisenkymmentä.
Siihen ne hupenivat jo alussa, nuo seitsemänsataa, valtava hedelmätarha, kaikenlaisten jo nykyään unohtuneiden pikkuesteiden vuoksi.