»Pieni Suomi … ryssiä jää vielä kuusi-, seitsemänkymmentä miljoonaa… Tulevat uudestaan … kuitenkin», mutisee Muttinen. »Äh, nuo sotakiväärit…»
Taas räiskähti laukauksia metsän pimeydestä, piiritysketjusta varmaankin. Muttinen keskeyttää mutinansa, hän painaa päänsä hankeen, ja sitten hän kohottaa hiukan lakkiaan, että kuulisi, viuhahtaako harhalaukaus korvissa.
»Entä sitten, kun ne tulevat, ryssät? Silloin nämä hullut, joita vastaan nyt otellaan, menevät russakkain puolelle… Sillä vapaus, millä hinnalla se saadaankin? Verellä… Veljesverellä. Miten, miten tällaisesta voi koskaan tulla pysyvää rauhaa? Ja kuinka voi ihmisen kallo ymmärtää tämän veljesten raivon toisiaan vastaan?»
Ei, Aapeli ei ymmärrä…
Lieneekö se muista niin selvää?… Innolla he tappelevat, kahistavat. Mutta hän … hm … pelkuri. No, seisoopa hän edes viimein tässä… Tai ei, makaa maha lumessa, häntäväessä. Ja varustettuna haulikolla, niin ruostuneella, ettei hän ensin saanut patruunaa työnnetyksi sen torveen.
Mitä tällaisella, jos ne punaiset, perkeleet … hänen kimppuunsa?
Vähälukuiset oikeat kiväärit tarvittiin tuolla ketjussa…
Ja mitäpä hän paremmallakaan, — hän, joka ei ole ampunut eläessään muuta kuin yhden ainoan palokärjen, pienenä poika-parkana… Ei ole hennonut, ei, ei ole viitsinyt.
Kiväärit taas räsähtävät.
Jos hän, Aapeli Muttinen, kuolisi täällä! Hän, jonka asiat ovat niin hyvin, joka on rikas. Tällä tavalla! Hän, jolla olisi niin mukava olla…
Ja oh, tuskaa!