Muttinen pörhistää korviaan, hän vetää alas paitsi lakkinsa reuhkoja myöskin kamelinkarvaisen villapaitansa paksun kauluksen, joka kietoo pussina hänen lyhyttä kaulaansa, sillä nyt hän on kuulevinaan jotakin. Vingahtiko lähistöllä kuula? Suuren kuusen oksa rasahtaa, jotakin tipahtaa maahan: varmaankin harhalaukaus. Tai vaaniiko häntä joku? Muttinen liikahduttaa isoihin huopatöppösiin työnnettyjä jalkojaan kuin paetakseen; mutta ei, täytyy tässä olla. Murhamiehiä vastaan, sillä nuokin piiritetyt ovat tappaneet paljon täällä maaseudulla.
Hiljaisesta yöstä kuuluu etempää yksityisiä, epäselviä huudahduksia, omituisen kolealla äänellä: päällikön komennuksia; ja vielä kauempaa jokin säe marseljeesia, kehittymättömällä kurkulla laulettuna, sävelessä haikea, epätoivoinen sointu.
Miksi tämä veljessota?
Edellisenä kesänä siitä oli ollut hajua, joskaan moni ei luullut sen ennustavan tällaista. Maassa kallis aika… Europan sodan tuomisina tullut, kirotun. Miksi pitääkin kansojen keskenään tapella, katistaa? Kansojen? Nekö sitä tahtovat… Kyntömiehet, turpeenpuskijat, tehtaiden kampien vääntäjät?… Edes pienet porvaritkaan? Ei, vaan suuret porhot … liikkeet, jotka kilpailevat toistensa kanssa eri maissa. Ja siitä kokonaisten kansakuntien kilpailu … pakko tappaa toisiaan … pässien. Ja nyt tässä, — kuinka pitikin tähän joutua? Tätä ajatellessa tulee höperöksi…
Se kallis aika täällä, näillä Suomen kasvamattomilla kankailla… Isoilla tiloilla siellä muualla, Lounais-Suomessa, maurusi työväki yhä lisää palkkaa. Omistajat … hm, enimmäkseen ruotsalaisia, eri rotua, joka ei tunne suomalaista sielua, ei sen raivokasta vihaa ja kostonvimmaa … eivät tahdo lisätä. Vaikk'ei Muttinen ainakaan ole koko suuren kansojen sodan telmäessä tavannut täällä yhtään tilallista, pientäkään, joka ei olisi kehunut, että tämä sota, se on maanviljelijälle kulta-aikaa Ja sitten tulivat lakot… Niitä nuo tilalliset sanoivat isänmaalle ylen vaarallisiksi… Oh, eivätkö he olisi voineet — uhrautua, maksaen yli varojenkin, jos tätä isänmaatansa rakastivat? No, ei kai se yksinään niiden porhojen vika. Tehtaillakaan ei työtä, ei muuta raaka-ainetta kuin työläiset. Niissäkin lakkoja… Turkkilainen tätä ymmärtäköön, suuri on asia. — Ja lakoista ensin asekahakkoihin: työväki tarttuu ryssien tyrkyttämiin kivääreihin, — toinen puoli kansaa uhkaa Saksasta hankittavilla. Ja yhä leviää sellainen kytö… Alkaa rosvoilu, jota Muttinen oli ensin ainoastaan ällistellyt, ja nauranutkin. Siellä Turussahan oli tuo punainen kaarti, jollaisia perustettiin joka nurkkaan maassa, hitto tiesi mitä varten: sitä ei Muttinen silloin käsittänyt, — ryöstellyt hienoja hattuja tyttöheilakkainsa päähän ja rannerenkaita heidän käsiinsä, kelloja omaan taskuunsa, ynnä hännystakkeja ja kiiltäviä korsteenihattuja koristeikseen, ulvoen kuolevansa nälkään. Ja Muttisen ällistys muuttui kummastukseksi ja kauhuksi, kun nuo näpistelijät häpäisivät varakkaampien asuntojakin, liaten mattoja, repien tauluja, jopa heitä itseään murhaten. Tällainenko oli Suomen työmies? Ei aivan; näitä arveli Muttinen tekevän niiden irtolaisten, joita ryssät olivat sodan ajan keränneet patteritöihinsä, — turkkilaisinta osaa kansasta, kelpaamatonta elämään omilla seuduillaan. Nepä ne aloittivat riehumisen, johon sitten työväen lehdet yllyttivät toisiakin, väittäen luihusti, että Venäjää vastaan aseistautuva porvaristo valmisteleiksen tappamaan nälkäistä työväkeä, — lahtaamaan kivääreillä niinkuin sikoja. Ja se työväki oli niin alkeellinen, että uskoi tätä! Siinä määrin mikäli se ei liene halunnut ainoastaan tekosyytä voidakseen itse aseistautua vääntämään maata ihanteittensa mukaiseksi. Eikö liene enimmäkseen vain totellut päälliköitään … joiksi tulivat piankin villiytyneen rahvaan linnoista irti päästämät metsärosvot ja vorot, miesmurhaajat. Näiden johdolla nuuskittiin rikkaiden ruokia, rusinoita … sekä ennen kaikkea heidän asekätköjään. Ja tehtiin murhia…
Ja nyt paraikaa kulkee tuo työväkemme irtolaisten ja rosvojen kanssa kiväärit olalla rintamaan. Tuhansittain on sitä kaatunut parina viikkona Vilppulassa, Antreassa, Mouhussa… Kaatuen omien kansalaistensa kuulista, joita vastaan se ryntää kuin päätön. Polttaa valtaamillaan paikoilla kylät ja karjat, kiduttaa ihmisiä, varakkaita ja köyhiä, elleivät yhdy heidän kanssaan polttamaan ja tappamaan… Niin, halkaisevat vatsat, — Muttisen pallea, jota raskas patruunavyö painaa, vapisee, kun hän ajattelee noita ilkeitä venäläisten kiväärien vartaita… Kirveellä hakkaavat poikki sormet, halkosahoilla jyrsivät käsivarret. Vetelevät lihat reisistä, hautaavat elävältä.
Helpointa olisi olla sen, joka ei tätä ajattele. Mutta lieneeköhän niitä montakaan.
»Tämäkö, tämäkö on Runebergin kansaa, Topeliuksen kansaa?» mutisee Muttinen. Hän, joka oli rahvaan lapsi ja ollut tekemisissä sen kanssa, oli kyllä aina hymähtänyt niille kuvitteluille kansasta… Pitänyt niitä romanttisina, hyvältä osalta… Ja aavistellut niitä ehkä vaarallisiksikin. Mutta nyt, kun ne kuvittelut näyttivät koko valheensa … kun hänenkin olisi tullut olla valmiina odottamaan yhtä ja toista kansansa suurelta metsäläisainekselta, hän ällistyi, kuinka ihannoitu hänenkin käsityksensä oli vielä ollut. Kukapa tätä olisi aavistanut? Muuten kai olisi toisella puolen jo tiedetty varustautua paremmin kuin haulikoilla, joita nyt maansa ensimmäisillä puolustajilla oli käytettävinään. Näinkö typerää, kateellista ja salavihkaista oli osa Runebergin kansaa?
Ja oliko se niin kehnoa, ettei sitä enää kannattanut edes koettaa ymmärtää? Ei, Muttinen ei voinut olla sitä tekemättä, ei tappaa sokeasti, ajattelematta mitään.
Hän oli sitä ajatellut, ajatellut. Oli kummastellut ja pelännytkin, kun tehdas- ja irtolaisväki toista kuukautta sitten oli houkutellut maassa raivoavan venäläisen sotaväen ryöstöretkille hänen kaupunkiinsa. Silloin Muttinen piileskeli. Hän vapisi, että pian hänenkin talonsa katosta tuli tupruaisi. Ja hän mietti, minne kyyristyä, perunakuoppaanko vai hankeen. Mutta kun kaupungin pieni porvarikaarti sai jyrkällä käytöksellä vaaran vältetyksi, niin kelpasi Muttisen myhäillä; hän tarjosi Bongmanille, urhoista uljaimmalle, oikeaa vanhaa malaga-viiniä, pyöritteli silmiään, joihin tulivat vedet, ja sanoi: