»Mutta kun Muttinen näin filosofoi ja huokaili, ja ruikutti, ja valvoi yöt, ja kulki vedet silmissä ja oli kyllästynyt ihmisen elämään, silloin tämä Bongman, niin, ennen nauramani, menetteli kuin elävä ja terve mies, kun syttyy tulipalo tai kun hän joutuu hankalaan rahapulaan: jos ei ole kolikkoa taskussa, millä päivänkin elää, hän hankkii ensi hätään edes jotakin, ja sitten vasta ajattelee suurempia afääreitä. Jos punaiset voittaisivat, joutuisi maa venäläisiin mullistuksiin. Se oli ensin estettävä, sisällisiä vikoja ei ollut nyt aikaa paikata. — Ja sota oli hänelle iloa, jonkinlaista Vänrikki Stoolin sankarilaulua.
»Hän oli rintamalla kuolemaansa saakka. Intendentuuriin tuli hänestä hämmästyttäviä sanomia. Hän oli haavoittunut monta kertaa, viety sairaalaan, ja rynnännyt haavat auki jälleen taisteluun. Hän oli nurisematta maannut juoksuhaudoissa hangessa vuorokaudet yhtä mittaa, saamatta muuta ruokaa kuin kuivan leivänpalan; hän yleni kapteeniksi asti; hän oli innostanut pientä pataljoonaansa, hän oli ampunut niin että sai jäähdyttää kuumentunutta kivääriänsä kinoksessa; hän oli lukemattomat kerrat noussut srapnellituiskussa tupruavan lumen, mullan ja rakennusten sirpaleitten alta yhä vain nauraen ja kiroten ja huutaen: 'Mainiota!' Hän oli kiskonut sotamiehiään jaloista esille samoista sirpalekasoista. Hän oli valloittanut melkein yksinään tykin, hän oli hypännyt vallille heiluttamaan lakkiaan ihan vihollisen näkyvissä, huutaen tunnuslausettaan: 'Suur-Suomi ja Saksan Vilkko!' Hän oli lepohetkillä maannut kuorsaten navetoissa, kun kanuunat jyskivat ympärillä, tuo ennen niin hermostunut mies; sota karkaisee ja kasvattaa. Hän oli veistellyt suuria räikkiä, sellaisia, joita jänisjahdissa käytetään jäniksiä liikkeelle säikytettäessä, ja pyörittänyt niistä kuuluville kuularuiskun ääntä muistuttavaa pauketta: meillä ei näet ollut paljon kuularuiskuja, nyt luuli vihollinen hänen räikkiään niiksi. Hän sepitti vihollisesta monia häpäiseviä pilkkalauluja, joita koko armeija sitten veisasi, hän otti lehmänkellon, ripusti sen puun oksaan, soitteli sitä ja kutsui punikkeja saamaan lyijyrokkaa. Kun punaiset huusivat juoksuhaudoistaan meidän puolelle: 'Mitä asiaa teillä, maakansalla, on täällä, sodassa porvareita vastaan; menkää kotiinne tekemään tunkioita!' niin vastasi Bongman omalta puoleltaan: 'Niin on tehtykin; on jo pantu pohja ryssistä, teidät pannaan päälle.' — 'Tulkaa tupakalle, lahtarit', huusivat punikit. — 'Ei me polteta Majakoita!' vastasi Bongman, — itämaisen tehtaan savukkeita näet. Hän teki rankaisuretkikuntia; missä valkeain rintaman takana vielä tarvittiin seulojaa, sinne kutsuttiin Poltti, kuten häntä ennen nimitettiin, joukkoineen; hän vangitsi punikkeja ja vei tutkittavaksi kavalluksesta, eikä ollut vangilla mukisemista; jos hän sanankin virkkoi, Bongman sieppautti metsään ja annatti 'leipäkorttia', ammutti, ymmärrät, — talonpoikaisarmeijamme ei liioin kursaile, — ja sitten punikkimullikat hautaan ja kalkkia päälle. Meni siinä viattomiakin. Ja se on sotaa. Ja mitäpä hirmutöitä sosialistitkin tekivät punaisessa Suomessa: kaivoivat silmät valkeilta, keittivät, paistoivat, ristiinnaulitsivat.
»Niin hän ponnisteli, puuhasi, tulisti joukkojaan, valloitti asemia; hänen tumma muotonsa oli ollut melkein musta ruudinsavusta, hän oli ollut aivan veressä, pölyssä, tukkansa ja partansa kasvaneet sekaisin, valkea lakkinsa niin hemmetin likainen, vaakunansakin repaleiksi kuluneet. Eikä hän ajatellut muuta kuin taistella isänmaan puolesta.
»Hän kuoli kuin sankari, Ahvolassa: sai, ennenkuin näki itsenäisyystaistelumme lopun, kuulan sydämeensä.
»Ja häntäkin, — menneet heikkoudet unhoon, — me saamme kiittää vapaudestamme. Ellei häntäkin olisi ollut, jos punaiset olisivat puhkaisseet täällä valkeain rivit, miten olisi maamme käynyt? Olisinko nyt Muttisen omaisuuden ostaja, mies, jonka käsissä se varmaan on karttuva kymmenkertaiseksi, sillä vielä on jäljellä tätä suursodan aikaa? Ei, onnellinen olen vapaudesta. Nyt saa elää, tehdä jotakin. Minä lähden Vienan Karjalaan, koettamaan, ennenkuin saksalaiset sinne joutuvat. Älä ole huolissasi, armaani, minä olen voimakas mies ja urheilija. Kyllä selviän tästäkin startista.»
»Ihmeellistä tuollainen reippaus, sankaruus», sanoo Oiva Tommolan kihlattu. »Sellaiset miehet ovat kuin Runebergin kansaa. Täytyy ottaa häneltä kukkia muistoksi.»
Nainen katkaisee verenpisaran sen ristin edestä, jonka valkeassa laudassa on kirjoitus: Väinö Bongman. Tommola taputtaa häntä isällisesti ja suojelevasti hartioihin.
Sitten he jatkavat kävelyretkeään kalmiston takana kohoavalle kankaalle, jonne Saimaan ulapat näkyvät harmahtavan surumielisinä. Verenpisarat haudalla jäävät hiljaisuuteen, lempeään sateeseen.